XXIV.

Viime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin.

Kääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle

huomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin

kiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon,

ellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin:

-- Vasilij! miks'et tuo?

-- Eihän se tule! -- vastasi sieltäpäin ääni, ja kohta sen jälkeen

varjot liikahtivat poliisimiestä kohti. Minä pysähdyin ja kysyin

"mitä se on?"

-- Tyttöjä ovat kiinni ottaneet Rshanovin talosta ja vieneet

poliisikamariin, mutta yksi jäi jälkeen, eikä tule.

Lammasnahkaiseen turkkiin puettu piharenki kuletti häntä. Tyttö

kulki edellä, ja mies jälessä tyrkkien häntä takaapäin. Kaikki me

-- minä, piharenki ja poliisi, olimme talvipuvuissa, tyttö yksin

oli leninkisillään. Hämärässä saatoin huomata ainoastaan ruskean

hameen ja huivin. Hän oli pienikasvuinen, niinkuin tavallisesti ovat

nälkääntyneet, hänellä oli lyhyet jalat ja verrattain leveä, kömpelö

vartalo.

-- Sinun tähtesi, raato, tässä seisomme. Tokko tulet! Kyllä minä

annan sinulle! -- huusi poliisi, joka nähtävästi oli väsynyt ja

kyllästynyt häneen. Tyttö kulki muutaman askeleen ja taas pysähtyi.

Piharenki, vanha hyvänluontoinen ukko, nykäsi häntä käsipuolesta.

-- Vielä tässä pysähtymään! Kävele! -- Hän oli suuttuvinaan. Tyttö

horjahti ja rupesi puhumaan käheällä ja vinkuvalla äänellä.

-- Mitäs siinä tyrkit! Pääsen tästä ilmankin!

-- Palellut.

-- Meikäläinen ei palellu. Minä olen tulinen.

Hän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora.

Lyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas

pysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi

kaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään.

Taas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin.

Hän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa

tulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen

ohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä

lähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti

saada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli

juuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30

ikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät,

nenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä

vuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo

pitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen.

Hän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä

ajattelin.

Minä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni

osoittaa hänelle sääliäni.

-- Onko teillä vanhempia? -- kysyin.

Hän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja

kulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.

-- Onko teillä vanhempia? -- toistin.

Hän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia

se keksii kysyäkin. -- On äiti, -- sanoi hän. -- Mitäs sinä siitä?

-- Mitenkäs vanha te olette?

-- Kuudennellatoista, -- vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen

kysymykseen.

-- Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut

periköön! -- huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja

läksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle

päin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko

tyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet

iltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo

nukkuivat.

Seuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan,

mitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain

lähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle

joutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen,

mutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo

kolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja

antanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään.

Vastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin

talossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän

tapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä

heillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin

päässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli

aikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun,

vaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi,

oli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa

ja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä

samalla. Kas tässä kertomus.

Siinä yömajakortteerin alakerrassa, numerossa 32, jossa oli yötä

minun ystäväni, oli ollut kaikellaisten muuttelevain yömajalaisten,

miesten ja naisten joukossa myöskin muuan pesijätär, noin 30:n

ikäinen nainen, vaaleaverinen, hiljainen ja hyvännäköinen, mutta

sairaalloinen. Kortteerin emännällä oli rakastajana eräs venemies.

Kesällä tuo kumppani harjoitti venemiehen tointa, vaan talvella he

elivät vuokraamalla kortteeria yömajalaisille, ottaen 3 kopekkaa

ilman päänalusta, 5 kopekkaa päänalusen kanssa. Pesijätär oli

useampia kuukausia asunut siellä ja oli ollut hiljainen nainen. Mutta

viime aikoina oli alettu häneen kyllästyä siitä syystä, että hän oli

yskinyt ja häirinnyt toisten unta. Erittäinkin eräs 80 vuotias eukko,

puolihupsu, joka niinikään oli tämän kortteerin alituinen asukas,

oli ruvennut vihaamaan pesijätärtä ja ahdistamalla ahdistamaan

häntä siitä, ettei hän antanut toisten maata ja koko yön ryki, kuin

lammas. Pesijätär oli ollut vaiti, hän oli velkaa kortteerista,

jonka vuoksi hänen piti olla hiljaa. Hän oli yhä harvemmin kyennyt

käymään työssä, sillä voimia ei ollut riittänyt, ja senvuoksi ei

voinut maksaa emännälle. Viime viikolla hän ei ollenkaan ollut käynyt

työssä ja pilannut vaan kaikkien, erittäinkin vanhan eukon elämää

rykimisellään. Neljä päivää sitten oli emäntä käskenyt pesijättären

muuttamaan pois kortteerista. Hän oli jo ollut velkaa kuusi riunaa,

eikä näyttänyt olevan toivoa saada niitä häneltä, mutta kaikki paikat

olivat olleet täynnä, ja asukkaat olivat valittaneet pesijättären

yskimisestä.

Kun emäntä oli käskenyt pesijättären pois kortteeristaan, jollei

hän suorittanut velkaansa, oli vanha eukko ilostunut ja työntänyt

pesijättären pihalle. Pesijätär oli lähtenyt mutta tunnin kuluttua

palannut takaisin, eikä emäntä ollut raskinnut häntä ajaa pois

uudestaan. Eikä emäntä ollut ajanut häntä toisena eikä kolmantenakaan

päivänä. "Minnekäs minä menen?" oli pesijätär sanonut. Mutta

kolmantena päivänä emännän rakastaja, joka tunsi järjestykset ja

menettelytavat, oli mennyt poliisia hakemaan. Poliisi, sapeli vyöllä

ja pistooli kupeella, oli tullut kortteeriin ja kohteliaasti käyttäen

säädyllisiä sanoja, vienyt pesijättären kadulle.

Oli kirkas, aurinkoinen, mutta kylmä maaliskuun päivä. Purot

juoksivat, ja pihamiehet hakkasivat jäätä. Ajurien reet hypähtelivät

jäätyneellä lumella ja reen jalakset vinkuivat kiviä vastaan.

Pesijätär läksi kulkemaan mäkeä ylös auringon puolta, tuli kirkolle

asti ja kävi istumaan kirkon portaille. Mutta kun aurinko alkoi

laskea talojen taa ja lätäköt alkoivat vetäytyä riittaan, tuli

pesijättären kylmä ja tukala olla. Hän nousi ja läksi laahustamaan...

Minne? Kotiin, siihen ainoaan taloon, jossa hän oli asunut viime

aikoina. Kun hän pääsi perille, leväten aina väliin, alkoi hämärtää.

Hän tuli portille, kääntyi menemään sisään, liukastui, voihkasi ja

kaatui.

Pari henkilöä, jotka sattuivat kulkemaan siitä ohitse, arvelivat

hänen olevan humalassa ja jatkoivat matkaansa. Mutta kolmas kompastui

maassa makaavaan ja meni sanomaan pihamiehelle: "jokin humalainen

akka siellä teidän portillanne viruu, olin vähällä niskani taittaa

hänen kauttansa, menkää edes korjaamaan se pois sieltä!"

Pihamies meni. Pesijätär oli kuollut. Siinä oli ystäväni kertomus.

Saattaisi luulla, että olen valikoimalla valikoinut nuo tapaukset

-- kohtauksen viisitoista vuotiaan porton kanssa ja nyt kertomani

tapauksen, mutta älköön sitä luultako.

Kuultuani ystäväni kertomuksen, läksin poliisiasemalle, sieltä

mennäkseni Rshanovin talolle tarkemmin tiedustelemaan pesijättärestä.

Ilma oli ihana. Varjossa näkyi taas öisen pakkasen tekemän riitän

alta juokseva vesi, vaan auringon paisteessa oli kaikki sulana.

Joelta kuului kohinata. Sen takaa siinti Neskutshnin puiston puut

ja ruskeat varpuset, joita talvella ei paljon huomannut, täyttivät

nyt kaikki paikat ilollaan. Ihmiset ikäänkuin myöskin tahtoivat

olla iloisia, mutta heillä kaikilla oli liian paljon huolta. Kirkon

kellot kaikuivat ja näitten yhteen sulautuvien äänien seasta kuului

kasarmista päin laukauksia, rihlaluotien vinguntaa ja niitten

läiskähdykset maalitauluun.

Tulin poliisiasemalle. Siellä muutamat aseelliset poliisit saattoivat

minut päällikkönsä luo. Hän oli myöskin varustettu sapelilla ja

pistoolilla ja jakeli joitakin määräyksiä repaleisen, värisevän ukon

suhteen, joka seisoi hänen edessään, eikä heikkoutensa vuoksi kyennyt

selvästi vastaamaan kysymyksiin. Päästyään siitä asiasta, kääntyi

päällikkö minun puoleeni. Minä kysyin eilisestä tytöstä. Hän kuunteli

minua ensin tarkkaavaisesti, mutta sitten hymähti sille, etten

tiennyt minkä vuoksi heitä viedään poliisiasemalle, ja että minua

kummastutti hänen nuoruutensa.

-- Hyvä ihme, onhan niitä kahdentoistakin ikäisiä, ja kolmen ja

neljäntoista vanhoja on vaikka kuinka, -- sanoi hän iloisesti.

Minun kysymykseni johdosta eilisestä tytöstä hän selitti, että ne

luultavasti oli lähetetty komiteeaan. Kysymykseeni, missä he olivat

olleet yötä, hän vastasi epämääräisesti. Sitä tyttöä, josta puhuin,

ei hän muistanut. Niitä on niin paljon joka päivä.

Rshanovin talossa, numerossa 32, oli minun tullessani jo pappi

vainajan ruumista siunaamassa. Vainaja oli asetettu entiselle

vuoteelleen, ja asukkaat, kaikki kerjäläisiä, olivat koonneet rahaa

sielumessua, ruumisarkkua ja käärinliinoja varten. Eukot olivat

hänet pukeneet ja kirstuun panneet. Pappi luki jotain pimeässä,

jokin nainen seisoi vaksikynttilä kädessä ja niinikään kynttilä

kädessä seisoi muuan mieshenkilö siistissä kriminnahkakauluksisessa

palttoossa ja kiiltävät kalossit jalassa. Se oli vainajan veli, joka

oli saanut tiedon tapahtumasta.

Menin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.

Hän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä

syytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle

kaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat

kauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen

arkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen,

sisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean

otsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme

niissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos

elävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.

Sinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.

Illalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten

ympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen,

kun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää

viettämään.

Työmiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja

ravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.

Asuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen,

toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että

on alkanut työ -- vaimojen, lasten, vanhusten. K:lo 8 kuuluu toinen

vihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas.

Silloin on tunti päivällisaikaa, ja k:lo 8 illalla neljäs, silloin --

on loppu.

Omituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta,

valmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.

Eräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita,

kolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.

Saattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin

ajanmäärä.

"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle", tulee ajatelleeksi.

Mutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne

todellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k:lo 5 merkitsee

sitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa,

usein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat

koneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe,

ja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa,

liassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä -- tunnin, kaksi, kolme ...

kaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät

maata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä,

johon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.

Ja niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien

keskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista

lepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla

ravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina

kiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin,

joka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat,

tai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten

itsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten

hoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta

soimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä

kuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen

vaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita

Moskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se

tyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.

Siten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin

he puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi

vähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita

miehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi

ilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan

suuntaan.

Kuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija,

kokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt

juoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa.

Vaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja

suojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki -- hevosten

valjaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa

istujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet --

kaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina

oli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa

porttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse,

pukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän

valmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä

heidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä

tanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa

niin tuimasti huusivat.

Nämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla

mielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan

päinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11:sta kello

6:teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat

yömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on

siinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä

puvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta

näyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa,

paljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen,

turnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa

valaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on

ollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään

ovat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa

sylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla

tavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja

juoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole

kummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä

voi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä

näyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin

olla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää

tuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan

päinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.

Saattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä

me olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme

ihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää

iloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt,

puhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella

huvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä

ja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät

koiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.

Mitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme

näe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien

ihmisten häntiä?

Eihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa

pari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa,

vaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee

lapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä,

joilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten

on pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita,

tietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena

kantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen

tulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut

tuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset,

kukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät

ihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän

myöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea

tekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät.

Eihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä

riitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota

leninkiä, että kaikki tuo -- leninki, pitsit, sametti ja kukkaset

-- on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen

olevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että

viisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja

palvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän

ei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet,

synkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona

tanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko,

tuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä

tiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret

naiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe,

niin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä

vanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon

sydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.

Vanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: "minä en pakoita ketään,

-- tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan.

Ostaa ja pestata -- eihän siinä ole mitään pahaa?"

Näinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen

huoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä,

kun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko

nainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja

sormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin

hänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö

niinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin

likemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja

jatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle

levitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja.

Se tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi

kuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän

nopeuttansa.

-- Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, -- sanoi nainen.

-- Onkos se vaikeata?

-- Onhan tuo, rintaa pakottaa ja hengitys käy raskaaksi.

Eihän hänen muuten olisi tarvinnut sitä sanoakaan. Sen saattoi

kyllä huomata, kun vaan katsahti häneen ja tyttöön. Tyttö oli tuota

työtä tehnyt kolmatta vuotta, mutta kerrankaan nähtyään hänet siinä

toimessa sanoisi jokainen, että se on vahva elimistö, joka alkaa jo

kuihtua. Tuttavani, hyväluontoinen ja vapaamielinen ihminen, oli

palkannut nämä naiset tekemään paperosseja 2 ruplan 50 kop. maksua

vastaan tuhannelta. Hänellä on rahaa, ja hän antaa sitä työstä --

mitäs pahaa siinä on? Hän nousee ylös noin k:lo 12 aikaan. Illan

kello 6:sta 2:teen hän viettää korttipöydän tai piaanon ääressä,

syöpi hyvää, maukasta ruokaa, ja kaikki työt teettää toisilla. Sitten

hän keksii itselleen vielä uuden nautinnon -- polttamisen. Hän alkoi

nimittäin polttaa vasta vanhempana.

On olemassa vaimo ja tyttö, jotka hädin tuskin voivat elättää

itseänsä sillä, että muuttuvat koneiksi ja koko ikänsä tupakan

pölyä hengittävät, siten terveyttänsä turmellen. Tuttavallani taas

on rahaa, ja hän pelaa mieluummin vistiä, kuin tekee itselleen

paperosseja. Hän antaa noille naisille rahaa sillä ehdolla, että he

jatkavat entistä onnetonta elämäänsä, tehden hänelle paperosseja.

Minä rakastan puhtautta ja annan rahaa pesijättärelle sillä ehdolla,

että hän pesee paitani, jota muutan kaksi kertaa päivässä, ja tämä

paita murtaa pesijättären viimeiset voimat ja hän kuolee.

Mitäs pahaa siinä on? Ihmiset, jotka ostavat ja palkkaavat, tulevat

ilman minuakin pakoittamaan toisia tekemään samettia ja makeisia,

palkkaamaan heitä tekemään paperosseja ja pesemään paitoja. Miksikäs

minä sitten kieltäisin itseltäni sametin ja makeiset, paperossit ja

puhtaat paidat, jos niitä kerran käytetään? Usein, melkein aina saan

kuulla nuo sanat. Mutta se on sitä samaa, mitä sanoo villiintynyt

kansanjoukko, hävittäessään jotakin. Se on sitä samaa, mikä villitsee

koiria, kun joku niistä kaataa toisen allensa ja toiset hyökkäävät

voitetun kimppuun repien sen kappaleiksi. Koska kerran on alku

tehty, koska paha on olemassa, niin miks'en minäkin sitä käyttäisi

hyväkseni? Mitäs siitä tulee, jos minä rupean pitämään likaista

paitaa ja itse tekemään paperossini. Tuleeko siitä kellenkään

helpotusta? -- kysyvät ihmiset tahtoessaan itseänsä puolustaa. Jos

emme olisi niin kaukana totuudesta, niin semmoiseen kysymykseen

hävettäisi vastatakin, mutta me olemme siihen määrin eksyksissä, että

tämä kysymys näyttää meistä aivan luonnolliselta ja senvuoksi, vaikka

hävettääkin, täytyy siihen kuitenkin vastata.

Mikä erotus siinä on, jos minä pidän samaa paitaa viikon tai päivän,

ja teen itse paperossini tai olen aivan polttamatta?

Se erotus, että joku pesijätär ja joku paperossin tekijätär

tarvitsevat vähemmän ponnistaa voimiansa, ja että sen, minkä

tähän asti olen antanut pesusta ja paperossien teosta, voin nyt

antaa pesijättärelle, tai ylipäänsä työntekijöille, jotka ovat

väsyneet työstänsä ja jotka ylivoimaisen työnteon sijaan saavat nyt

tilaisuuden levähtää ja juoda lasin teetä. Mutta tähän olen kuullut

vastattavan: "Jos minä rupean käymään likaisissa alusvaatteissa ja

olen polttamatta, antaen sen sijaan rahaa köyhille, niin köyhiltä

ne kuitenkin riistetään ja tuo teidän mereen heitetty pisaranne ei

kuitenkaan auta".

Tuommoiseen vastaväitteeseen vielä enemmän hävettää vastata,

mutta täytyy. Se on niin tavallinen vastaväite. Vastaus siihen on

yksinkertainen.

Otaksukaamme, että minä olen joutunut villien joukkoon ja nämä

kestitsevät minua paistilla, joka maistuu hyvin hyvälle. Mutta

seuraavana päivänä saan kuulla sen olleen valmistetun vangiksi

joutuneen ihmisen lihasta. Jos kerran en hyväksy ihmislihan syömistä,

niin, olipa tuo paisti miten maukasta hyvänsä, olipa tuo tapa syödä

ihmisiä miten yleinen tahansa ympärilläni asuvien keskuudessa ja

olipa hyöty, jonka minun kieltäytymiseni voi tuottaa syötäväksi

määrätyille vangeille, kuinka mitätön hyvänsä, en rupea, en voi enää

ruveta ihmislihaa syömään. Saattaa tapahtua, että syön ihmislihaakin,

kun nälkä minut siihen pakoittaa, mutta en tule tekemään siitä

itselleni makupaloja, en tule osaa ottamaan kestityksiin, jossa sitä

tarjotaan, enkä ylpeilemään osanotostani niihin.