Minä huomasin syyksi ihmisten kärsimyksiin ja turmelukseen sen,
että toiset ihmiset ovat toisten orjina, ja siitä tein hyvin
yksinkertaisen johtopäätöksen. Jos kerran tahdon auttaa ihmisiä,
pitää minun ennen kaikkea olla aikaansaamatta niitä onnettomuuksia,
joista tahdon ihmisiä auttaa, s.o. olla osaa ottamatta ihmisten
orjuuttamiseen. Ihmisten orjuuttamiseen minua saattoi se, että
olin lapsuudestani tottunut olemaan työtä tekemättä ja käyttämään
hyväkseni toisten työtä, eläen yhteiskunnassa, joka ei ainoastaan
ollut tottunut tuohon toisten ihmisten orjuuttamiseen, vaan joka
puolustaa sitä kaikellaisilla taidokkailla ja taidottomilla
viisasteluilla. Minä tein sen yksinkertaisen johtopäätöksen, että,
ollakseni aikaan saamatta ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta,
minun pitää niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni toisten
työtä ja niin paljon kuin mahdollista itseni tehdä työtä. Minä
tulin pitkän mutkan kautta siihen välttämättömään johtopäätökseen,
jonka kiinalaiset tuhat vuotta sitten ovat tehneet lauselmassaan:
jos on olemassa yksi joutilas ihminen, niin on olemassa toinen,
joka on nälkään kuolemassa. Minä tulin siihen yksinkertaiseen
ja luonnolliseen johtopäätökseen, että, jos minä säälin sitä
piinaantunutta hevosta, jolla ratsastan, niin on ensi tehtäväni
nousta pois sen selästä ja kävellä omin jaloin.
Tämä vastaus, joka antaa niin täydellisen tyydytyksen siveelliselle
tunteelle, huikaisi silmiäni, ja huikaisee meidän kaikkien silmiä,
niin ett'emme sitä näe ja katsomme syrjään.
Etsiessämme parannusta yhteiskunnallisista taudeistamme, etsimme sitä
joka taholta: sekä hallitusmielisistä että hallitusvastaisista, sekä
tieteellisistä että filantroopillisista taikauskoista, emmekä näe
sitä, mikä on jokaisen silmäin edessä.
Sille, joka todellakin vilpittömästi kärsii meitä ympäröivien
ihmisten kärsimysten vuoksi, löytyy mitä selvin, yksinkertaisin
ja helpoin keino, ainoa mahdollinen parantamaan meitä ympäröivää
onnettomuutta ja tekemään meidän elämämme lailliseksi, -- se keino,
jonka Johannes Kastaja neuvoi, kun häneltä kysyttiin: mitä meidän on
tekeminen, ja jonka Kristus vahvisti: olla omistamatta enempää, kuin
yhden puvun, olla omistamatta rahaa, s.o. olla käyttämättä hyväkseen
toisten työtä, ja senvuoksi ennen kaikkea tehdä omin käsin kaikki,
minkä voi.
Se on niin yksinkertaista ja selvää. Mutta se on yksinkertaista ja
selvää silloin, kun tarpeet ovat yksinkertaiset ja selvät, ja kun
ihminen itse on vielä raitis eikä ole pilaantunut luihin ja ytimiin
asti laiskuuden ja joutilaisuuden kautta. Jos minä asun maalla,
makaan uunin päällä ja annan velalliseni, naapurini, pilkkoa puita
ja lämmittää uunia, niin on selvää, että minä laiskottelen ja estän
naapuriani omaa työtään tekemästä. Minua rupeaa hävettämään ja minun
on ikäväkin aina loikoa, ja jos jänteeni ovat tottuneet työhön, niin
menen itse puita hakkaamaan.
Mutta niin kauan on kaiken näköisen orjuuden kiusaus elänyt, niin
paljon on se kasvattanut keinotekoisia tarpeita, niin paljon
näihin tarpeisiin nähden eri tottumuksien asteilla olevia ihmisiä
on punoutunut toinen toiseensa, niin ovat ihmiset aikain kuluessa
turmeltuneet ja veltostuneet, semmoisia monimutkaisia viettelyksiä
ja puolustuksia ovat he ylellisyydelleen ja joutilaisuudelleen
keksineet, että joutilaisuuden portaitten huipulla olevan ihmisen ei
ole läheskään niin helppo ymmärtää syntiänsä, kuin sen talonpojan,
joka pakoittaa naapuriansa lämmittämään uunia.
Näitten portaitten ylimmällä astimella olevien ihmisten on hirmuisen
vaikeata käsittää sitä, mitä heiltä vaaditaan. Heidän päätänsä huimaa
noitten valheen portaitten korkeus, kun he ajattelevat sitä paikkaa
maan päällä, johon heidän on laskeutuminen, ruvetakseen elämään edes
johonkin määrin inhimillisesti, ja sen vuoksi tämä yksinkertainen ja
selvä totuus näyttää näistä ihmisistä kummalliselta.
Ihmisestä, jolla on kymmenen palvelijaa, liveripukuisia lakeijoja,
kuskeja, kokkeja, komeita tauluja seinillä, piaanoja y.m., näyttää
tietysti omituiselta, jopa naurettavaltakin se, mikä oikeastaan
on jokaisen tavallisen ihmisen yksinkertaisin ja lähin tehtävä,
nimittäin: pilkkoa itse puut, joilla keitetään hänen ruokansa ja
lämmitetään hänen uuninsa, puhdistaa itse kalossinsa tai kenkänsä,
tuoda itse pesuvetensä ja viedä ulos likavesi.
Mutta paitsi sitä etäisyyttä, joka eroittaa ihmiset totuudesta, on
vielä toinenkin syy estämässä heitä näkemästä velvollisuuttaan tehdä
yksinkertaisinta ja heille itselleen luonnollisinta ruumiillista
työtä, nimittäin kaikkien toisistaan riippuvien rikasten ihmisten
olosuhteitten ja etujen monimutkaisuus ja sekavuus.
Eräänä aamuna, kun tulin ulos käytävään, oli palvelija paraikaa
lämmittämässä uunia, josta lämmin johtui poikani huoneeseen. Astuin
sisään. Poika nukkui vielä, vaikka kello oli 11. Oli nimittäin
juhlapäivä ja koulusta oli lupaa.
Hyvinvoipa, 18 vuotias nuorukainen, jolla on jo partaakin, syötyään
illalla vatsansa täyteen, nukkuu yhteentoista asti. Ja saman ikäinen
miespalvelija on noussut varhain, suorittanut koko joukon tehtäviä
ja lämmittää jo kymmenettä uunia, pojan yhä nukkuessa. "Kun ei tuo
palvelija edes lämmittäisi hänen uuniansa, että tuo hyvinvoipa laiska
ruumis saisi vähän palella!" ajattelin itsekseni, mutta samassa
muistin, että sama uuni lämmittää myöskin taloudenhoitajattaren
huonetta. Tuo 40 vuotias nainen oli edellisenä yönä saanut kolmeen
asti valvoa illallisen valmistuksen ja astiain pesun vuoksi, ja
kuitenkin noussut kello 7. Hän ei voinut itse lämmittää uunia sillä
hänellä ei ollut siihen aikaa. Palvelija lämmitti hänen edestään.
Mutta samalla sai lämmintä laiskurikin.
Totta on, että kaikkien edut ovat toisiinsa punoutuneet, mutta
arvelematta sanoo jokainen omatunto, millä puolen on työ ja millä
puolen joutilaisuus. Eikä sitä sano ainoastaan omatunto, vaan sen
sanoo kaikkein selvimmin tilikirja. Mitä enemmän joku tuhlaa rahaa,
sitä enemmän hän pakoittaa toisia edestänsä työtä tekemään, ja mitä
vähemmän hän tuhlaa, sitä enemmän hän tekee työtä.
Entä teollisuus, entä yhteiskunnallinen yritteliäisyys, ja lopuksi
kaikkein peloittavimmat sanat: kulttuuri, tieteiden ja taiteiden
kehittyminen?