Mutta mitäs on tehtävä? Emmehän me ole tuota kaikkea aikaan saaneet.
Me sanomme: emme me ole sitä aikaan saaneet, se on tullut itsestään,
niinkuin lapset, jotain särettyään, sanovat, että se on itsestään
särkynyt. Me sanomme: kun kerran on olemassa kaupunkeja, niin, eläen
niissä, me elätämme toisia ihmisiä ostamalla heidän työtänsä ja
palveluksiansa.
Mutta se ei ole totta. Ja senvuoksi on syytä tarkastaa, mitenkä me
elämme maalla ja mitenkä me siellä elätämme ihmisiä.
Kuluu talvi kaupungissa, tulee pääsiäinen. Kaupungissa jatkuu yhä
samaa rikasten mässäystä. Bulevardeilla, puistoissa soi musiikki,
kaikkialla on teattereita, huvituksia, kansanjuhlia, ilotulituksia.
Mutta maalla on vielä parempi olla, ilma on puhtaampaa, puut, kedot,
kukat tuoreempia. Pitää matkustaa sinne, missä kaikki tuo on juuri
puhjennut ja kukkii. Ja niinpä suurin osa toisten työtä hyväkseen
käyttävistä rikkaista ihmisistä matkustaa maalle hengittämään tuota
parempaa ilmaa, katsomaan noita vielä parempia niittyjä ja metsiä.
Ja niinpä noitten harmaitten, leivästä ja sipulista elävien, 18
tuntia päivässä työtä tekevien, riittävän unen puutteessa olevien
ja rääsyihin puettujen talonpoikain keskuuteen asettuu rikkaita
ihmisiä. Täällä ei ainakaan kukaan ole vietellyt noita ihmisiä, ei
ole ollut mitään tehtaita, eikä ole niitä työttömiä, joita on niin
paljon kaupungissa, ja joita me muka ruokimme, antamalla heille
työtä. Täällä kansa kesällä tuskin ennättää lopettaa kaikkia töitään
aikanaan, ei ole joutilaita käsiä, vaan päinvastoin paljon viljaa
menee hukkaan käsien puutteessa ja paljon ihmisiä -- lapsia, vanhuksia,
naisia -- menehtyy työn taakan alla. Mitenkäs rikkaat ihmiset täällä
järjestävät elämänsä?
Näin he sen tekevät. Jos on vanhanaikuinen talo, niin se uudistetaan
ja koristetaan, jos ei semmoista ole, niin rakennetaan uusi --
kaksi-, kolmikerroksinen. Huoneet, joita on 12--20 ja enemmänkin,
ovat kaikki 6 arssinan korkuisia. Parkettilattiat, ikkunat
kokonaisesta lasista, kalliit matot, kalliit huonekalut, 200--600
ruplaa maksava ruokasalin kaappi. Talon ympäristö lasketaan kivellä
ja tasoitetaan, laitetaan kukkalavoja, krokettikenttiä, peilipalloja,
vieläpä kasvihuoneita, kasvilavoja, komeita talleja. Kaikki maalataan
öljymaalilla, sillä öljyllä, joka puuttuu vanhusten ja lasten
puurosta. Ja vaikka tuo maalle asettuva meikäläinen ihminen olisi
köyhäkin ja vapaamielinen, niin hän asettuu asumaan semmoiseen
taloon, että sen rakentamista ja puhtaana pitoa varten täytyy riistää
työkansalta kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ennätä kasvattaa leipää
omaksi elatuksekseen.
Tässä tapauksessa ei voi vedota siihen, että tehtaat ovat jo olemassa
ja tulevat olemaan huolimatta siitä, tulenko minä niitä hyväkseni
käyttämään tai en. Ei voi sanoa, että minä elätän "joutilaita käsiä",
sillä tässä me suorastaan perustamme meille tarpeellisten esineitten
tehtaita ja suorastaan, käyttäen hyväksemme toisten hätää, riistämme
ihmisiä heille, meille ja kaikille välttämättömästä työstä, siten
turmellen heitä ja murtaen heidän terveytensä ja elämänsä.
Niinpä asuu maalla joku sivistynyt ja kunniallinen aatelis- tai
virkamiesperhe. Kaikki perheenjäsenet ja vieraat ovat kokoontuneet
puolivälissä kesäkuuta, s.o. heinänteon alkaessa, ja asuvat
syyskuuhun asti, s.o. elonkorjuuseen ja kylvöön asti. He asuvat
siis maalla melkein koko kiireellisimmän työajan. Koko tuon ajan on
heidän ympärillään ja heidän läheisyydessään ollut käynnissä tuo
talonpoikain kesäinen työ, jonka rasittavasta jännittäväisyydestä ei
meillä voi olla minkäänlaista käsitystä, ellemme ole sitä kokeneet.
Ja perheen jäsenet, noin kymmenkunta henkeä, elävät täällä aivan
samoin kuin kaupungissa, jos mahdollista vielä pahemminkin, sillä
täällä maalla he näet lepäävät (tyhjäntoimittamisesta), eikä
heillä ole nyt minkäänlaista työn tapaistakaan tai tekosyytä
joutilaisuuteensa.
Pietarin päivällä -- paastolla, kun kansan ruokana on sahti, leipä ja
sipuli, alkaa heinänteko. Maalla asuva herrasväki näkee tuon työn,
hauskuudekseen sitä katsellen, nauttii kuivuvan heinän tuoksusta,
vaimoväen lauluista, viikatteitten kalskeesta ja niittomiesten ja
haravoivien rivien näöstä.
Heinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi
työvoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja
heinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä
työstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia
prosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää,
niin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä
on kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven
varalle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että
se on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa.
Heilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle
isälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä,
ennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei
heinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa
levähtämiseen.
Mutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä,
äestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä
myllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja
kylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa
sairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät
työtä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta
horjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan
pystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein
raskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.
Työ on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat
viimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei
ainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin
varastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat
elonaikana.
Työssä on esim. kolme miestä -- vanha ukko, hänen veljenpoikansa,
nuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva.
Kaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako
lehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä,
väsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt
työntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät
lopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi
vaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias,
työn kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta
hyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä,
mutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa,
kookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa
tilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa,
kova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva,
jolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa
tasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa
helteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on
kallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai
sahtia.
Pikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha
mummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä,
ei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana.
Poikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita
paljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään
painavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään
on häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja
pudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha
vaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja
horjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle
liikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa
synkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen.
Ukko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä
haravoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei
hellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.
Aurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin
koottuna, paljon on vielä jälellä.
Kaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka
sanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari,
tuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput
jätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki
rientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu
siihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki
tuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät
pois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.
Katsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin
kylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten
viikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun
he, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa
ajellen, -- kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä -- kuuluu
pianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin
krokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten
eteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.
On tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään.
He syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää,
jota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on
liikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa
kutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia
tulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen
hevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi
lapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman
ikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa.
Toinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on
tilattu Englannista -- ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty
olevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että
hän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat
kukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.
Tuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä
vasua -- he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja
ranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka
hädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi
frakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia,
teetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On
juuri syöty, ja kohta taas syödään -- aina kello kahteentoista,
kolmeen, usein auringon nousuunkin asti.
Toiset istuvat poltellen sikaaria korttien ääressä, toiset
vapaamielisiä keskusteluita pitäen, kolmannet kävelevät paikasta
toiseen, syövät, polttelevat ja vihdoin, tietämättä mitä tehdä,
keksivät lähteä ajelemaan. Tätä herrasväkeä on noin viisitoista
tervettä miestä ja naista, ja noin 30 tukevaa työmiestä ja työ naista
on työssä heitä varten.
Ja tämä tapahtuu siellä, missä jokainen tunti, jokainen poikanen on
kallis. Ja tätä samaa jatkuu heinäkuussakin, kun talonpojat läpi yön
saavat niittää kauraa, ettei se ehtisi karista maahan, ja vaimot
nousta ennen aamun koittoa puimaan olkia siteitä varten, kun tuo
ennen mainittu ennestään jo työn näännyttämä vanha mummo, raskaana
olevat vaimot ja nuoret lapset kokonaan murtuvat, ja kun ei ole
riittävästi käsiä, hevosia eikä ajoneuvoja kulettamaan aumoihin sitä
viljaa, jolla elävät kaikki ihmiset, jota tarvitaan miljooneja puutia
päivässä Venäjällä, etteivät ihmiset kuolisi. Ja tämmöisenä aikana
jatkuu tuo herrasväen elämä, on teattereita, juhlia, metsästysretkiä,
syöminkejä, juominkeja, soittoa, laulua, tanssia ja loppumatonta
mässäystä.
Tässä ei nyt enää voi puolustautua sillä, että semmoiset olot ovat
jo ennestäänkin olemassa. Ei mitään semmoista ole ollut olemassa.
Itse me varsin laitamme semmoisen elämän, riistäen työn ja leivän
työn näännyttämiltä ihmisiltä. Me elämme niin, kuin ei olisi mitään
yhteyttä kuolevan pesijättären, 15 vuotiaan porton, paperossien
teosta kuihtuneitten naisten ja äärimmilleen jännitetyn, ylivoimaisen
työn murtamien vanhojen eukkojen ja lasten välillä. Me elämme,
nautimme ylellisyydestämme, ikäänkuin ei olisi yhteyttä tämän ja
meidän elämämme välillä. Me emme tahdo nähdä sitä, että, ellei olisi
meidän joutilasta, ylellistä ja turmeltunutta elämää, ei olisi
myöskään tuota ylivoimaista työntekoa, ei olisi meidän elämää.
Meistä näyttää, että kärsimykset on erittäin, ja meidän elämämme on
erittäin, ja että me, eläessämme niinkuin elämme, olemme viattomia ja
puhtaita kuin kyyhkyset.
Me luemme kuvauksia roomalaisten elämästä ja kummastelemme noitten
sieluttomien Lucullusten sydämmettömyyttä, kun he nauttivat
herkkuruuista ja juomista, silloin kun kansa oli nälkään kuolemassa,
me pudistamme päätämme ja kummastelemme isoisiemme raakuutta, noitten
orjain omistajain, jotka perustivat kokonaisia kotiorkestereita ja
teattereita ja määräsivät kokonaisia kyliä puutarhojen ylläpitoon.
Ylevyytemme kukkulalla seisoen me ihmettelemme heidän inhimillisyyden
puutettaan.
Luemme Esaian sanat, 5: 8: "Voi teitä, jotka laitatte toisen talon
toisen tykö, yhdistätte toisen pellon toiseen, siksi kunnes ei enää
sijaa ole, asuaksenne yksinänne maan päällä."
11. "Voi niitä, jotka aamusta varhain etsivät väkeviä juomia ja
istuvat myöhään iltaan, kiihoittaakseen itseänsä viinillä."
12. "Ja heillä on harppuja ja sitroja, rumpuja ja huiluja ja viiniä
pidoissaan, mutta eivät he katso Herran työtä, eivätkä näe hänen
kättensä tekoja."
18. "Voi niitä, jotka vetävät puoleensa jumalattomuutta syntisillä
siteillä ja syntiä ikäänkuin vaunun köysillä."
20. "Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka
tekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi, jotka tekevät karvaan
makeaksi ja makean karvaaksi."
21. "Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja järkeviä
omasta mielestään."
22. "Voi niitä, joiden urhoollisuus on juoda viiniä ja joiden
sankaruus on sekoittaa väkeviä juomia."
23. "Jotka lahjain vuoksi julistavat rikollisen syyttömäksi ja
riistävät viattomalta hänen oikeutensa".
Me luemme nämä sanat, emmekä luule niitten meitä koskevan.
Me luemme Matt. 3: 10:
"Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee
hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen."
Ja me olemme täydellisesti vakuutetut, että hyvä puu, joka tekee
hedelmän, olemme me itse, ja ettei nuo sanat ole meille sanotut, vaan
joillekin toisille, pahoille ihmisille.
Esaian 6: 10 luemme:
"Paaduta tämän kansan sydän, tee kuuroiksi heidän korvansa ja
sokeiksi heidän silmänsä, ettei se näkisi silmillään, eikä kuulisi
korvillaan, eikä ymmärtäisi sydämmellään, ettei se kääntyisi, eikä
tulisi parannetuksi."