Minua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä
teoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi
joitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei
siihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen
perustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä
teorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle.
Teoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka
sitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen
ajattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen
teoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava
kohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää,
voi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se
on teoriaa, vaan käytännössä on toisin.
Siinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä
olen ajatellut, -- että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu
teoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut,
niin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.
Sain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi,
että minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn
edustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani
jakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten
maksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet
monet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia.
Huomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai
antaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun
vekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle
uloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys,
jonka olin aikonut tehdä -- auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä
huomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan
päinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän
tärkeimmän onnensa -- työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä
hyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se
minulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää
työtäni hyväkseni.
Luulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa
päätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut
tehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni
ja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen:
mitä on tekeminen.
Niin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli
minulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on
tekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he
senvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin
itse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen
totuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet
ihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi
ja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes
Kastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes
Kastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: "jolla on
kaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän
tehköön samoin" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta
kertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: "autuaat ovat kerjäläiset"
ja "voi teitä rikkaita". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja
mammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan
kahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti
tulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi
on kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan
valtakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa,
lapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän
sanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei
tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi
ja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja
kerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta
pelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.
Tämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit
olivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle
teoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään
käytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun
onnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria
yhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän
todellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.
Minä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi
persoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella
toisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan
vertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään
tekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla
eläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus
on otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi
mehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta
lähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu
palvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä
ymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada
hänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi.
Minä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta,
että ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat
itsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen
tarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen
tyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta
perikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat
orjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin,
että meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan
anastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden
kolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä
vapautumaan osanotosta siihen.
Kun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden,
koitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen
ymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat
siihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua
väärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää
hyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita
oikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille
orjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta
ja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen:
käytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin
en voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen
ja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin
koettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen
oikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen
orjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä,
perustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai
rahanomistukseensa.
Ja senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä
tahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä
hyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta,
hallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.
Ja luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä
viepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa
tarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä
ennen on teettänyt toisilla.
Ja tämä yksinkertainen ja välttämätön johtopäätös määrää kaikki
elämäni yksityiskohdat, muuttaa sen kokonaan ja kerrassaan vapauttaa
minut niistä siveellisistä kärsimyksistä, joita sain kokea nähdessäni
ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, ja kerrassaan poistaa kaikki ne
kolme syytä, jotka tekevät mahdottomaksi köyhien auttamisen ja joista
epäonnistumiseni johtui.
Ensimäinen syy oli ihmisten kokoontuminen kaupunkeihin, jotka
nielevät maaseudun rikkauden. Jos ihminen vaan ei halua käyttää
hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa valtion palveluksessa
maan omistuksen kautta ja rahan avulla, vaan haluaa voimiensa ja
mahdollisuuden mukaan itse tyydyttää tarpeensa, niin hänelle ei
juolahda milloinkaan päähän lähteä pois maalta (jossa helpoimmin
voi tyydyttää tarpeensa) kaupunkiin, missä kaikki on toisten työn
tuotetta, missä kaikki on ostettava. Ja maalla ihminen on kykenevä
auttamaan hädän alaisia, eikä ole tunteva sitä avuttomuuden tunnetta,
jota minä tunsin kaupungissa, tahtoessani auttaa ihmisiä ei omalla,
vaan toisten työllä.
Toinen syy oli rikkaitten eroittuminen köyhistä. Jos ihminen vaan
ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa
palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla ja tulee
pakoitetuksi itse tyydyttämään tarpeensa, niin heti itsestään hajoaa
se muuri, joka eroittaa hänet työkansasta, hän sulautuu yhteen sen
kanssa ja hänelle tulee mahdolliseksi sitä auttaa.
Kolmas syy oli hävyn tunne, perustuva tietoisuuteen siitä, että
niitten rahojen omistaminen, joilla tahdoin ihmisiä auttaa, oli
vääryyttä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä
nauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan
avulla, niin ei hänellä milloinkaan tule olemaan niitä liikoja
rahoja, joitten olemassa olo minulla herätti rahattomissa ihmisissä
vaatimuksia, joita en voinut tyydyttää, ja minussa itsessäni tunteen,
että olin väärässä.