54. -- Ja tuli seitsemän nälkävuotta, niinkuin Joosef oli sanonut. Ja
oli nälkä kaikissa maissa, mutta koko Egyptin maalla oli viljaa.
55. -- Mutta kun Egyptin maa myöskin alkoi kärsiä nälkää, niin kansa
rupesi huutamaan Faraolle leipää pyytäen. Ja Farao sanoi kaikille
egyptiläisille: menkää Josefin luo ja mitä hän teille sanoo, se
tehkää.
56. -- Ja nälkä oli koko maassa, ja Josef avasi kaikki jyväaitat ja
alkoi myydä viljaa egyptiläisille. Mutta nälkä kasvoi Egyptin maalla.
57. -- Ja kaikista maista tultiin ostamaan viljaa Joosefilta, sillä
nälkä oli enentynyt koko maassa.
Joosef, käyttäen hyväkseen alkuperäistä orjuuttamiskeinoa miekalla
uhkaamalla, kokosi viljaa hyvinä vuosina, odottaen huonoja, jotka
tavallisesti tulevat hyvien jälkeen, niinkuin kaikki ihmiset tietävät
ilman Faraon uniakin, ja tällä keinolla -- nälällä -- paremmin
ja Faraolle mukavammalla tavalla orjuutti sekä egyptiläiset että
kaikkien lähiseutujen asukkaat. Kun kansa alkoi kärsiä nälkää, hän
laittoi niin, että voisi ikuisesti pitää kansaa vallassaan -- nälän
avulla. Siitä kerrotaan seuraavasti:
47 1. 13 v. -- Eikä ollut leipää koko maassa, sillä nälkä oli kovasti
kiihtynyt, ja näännyksissä oli nälästä Egyptin maa ja Kaanaan maa.
14. -- Ja Joosef kokosi kaiken hopean, mikä oli Egyptin maalla ja
Kaanaan maalla viljasta, jota ostettiin, ja vei hopean Faaraon
huoneeseen.
15. -- Ja hopea kului loppuun Egyptin maalla ja Kaanaan maalla. Ja
kaikki egyptiläiset tulivat Joosefin luo ja sanoivat: anna meille
leipää, miksi pitää meidän kuolla edessäsi, senvuoksi että hopea on
loppunut.
16. -- Ja Joosef sanoi: antakaa karjanne, niin minä annan teille
viljaa karjastanne, jos hopea on loppunut.
17. -- Ja he toivat karjansa Joosefille, ja Joosef antoi heille
viljaa hevosista ja pienestä karjasta ja suuresta karjasta ja
aaseista, ja varusti heidät viljalla sinä vuonna koko heidän karjansa
edestä.
18. -- Ja kun se vuosi oli kulunut, tulivat he hänen luoksensa
seuraavana vuonna ja sanoivat: emme salaa herraltamme, että hopea on
loppunut ja karjalaumamme ovat herramme hallussa; eikä meille ole
jäänyt mitään herramme edessä, paitsi meidän ruumistamme ja maitamme.
19. -- Miksi pitää meidän joutua perikatoon silmiesi edessä, ja
meidän maittemme mennä hukkaan? Osta meidät ja meidän maamme
leivästä, ja me mainemme tulemme Faaraon orjiksi, mutta sinä anna
meille siementä, että eläisimme emmekä kuolisi, ja ettei maa joutuisi
kylmille.
20. -- Ja Joosef osti koko Egyptin maan Faaraolle, sillä egyptiläiset
möivät itse kukin peltonsa, kun nälkä oli heidät näännyttää. Ja maa
tuli Faaraon omaksi.
21. -- Ja kansan hän siirsi kaupunkeihin yhdestä Egyptin äärestä
toiseen.
22. -- Ainoastaan pappien maata hän ei ostanut, sillä papeille oli
Faarao määrännyt alueen, ja he elivät maa-alueestansa, jonka Faarao
oli heille antanut, eivätkä he senvuoksi myyneet maatansa.
23. -- Ja Joosef sanoi kansalle: katso, minä olen ostanut nyt teidät
ja maanne Faaraolle, tuossa teille on siementä, kylväkää maahan.
24. -- Kun tulee elonkorjuu, niin antakaa viides osa Faaraolle, ja
neljä osaa jääpi teille peltoihin kylvettäviksi, teille ravinnoksi ja
niille, jotka ovat taloissanne, ja lapsillenne.
25. -- Ja he sanoivat: sinä olet pelastanut meidän elämämme, anna
meidän löytää armo herramme edessä ja olkaamme Faaraon orjia.
26. -- Ja Joosef sääsi lain Egyptin maalle, aina tähän päivään asti:
viides osa Faaraolle. Ainoastaan pappien maa ei kuulunut Faaraolle.
Ennen piti Faaraon, käyttääkseen hyväkseen ihmisten työtä,
väkivallalla pakoittaa heitä tekemään työtä hänen hyväkseen. Nyt
sitä vastoin, kun varastot ja maa oli Faaraon hallussa, hän tarvitsi
vaan väkivallalla suojella näitä varastoja, ja nälän avulla hän voi
pakoittaa heitä tekemään työtä hyväkseen.
Maa oli kokonaan Faaraon hallussa, ja varastoja (vero-osa) oli aina
hänellä, jonka vuoksi sen sijaan, että ennen piti jokaista erikseen
miekan avulla ajaa työhön, tarvitsi nyt vaan suojella varastoja, ja
ihmiset olivat orjuutetut ei enää miekan, vaan nälän avulla.
Nälkävuonna voivat kaikki Faaraon tahdosta tulla nälkään
näännytetyiksi, ja hyvänä vuonna voivat tulla näännytetyiksi kaikki
ne, joilla satunnaisten onnettomuuksien vuoksi ei ole viljavarastoja.
Ja siten kehittyy toinen orjuuttamiskeino, ei suoraan miekan avulla,
s.o. ei sillä, että väkevämpi tappamisen uhalla ajaa heikompaa
työhön, vaan sen avulla, että väkevämpi, anastettuaan varastot ja
suojellen niitä miekalla, pakoittaa heikompaa antautumaan työhön
elatuksen edestä.
Josef sanoo nälkäisille: minä voin näännyttää teidät nälällä, sillä
leipä on minulla, mutta minä armahdan teitä sillä ehdolla, että te
leivästä, jota minä olen teille antava, teette kaikki, mitä käsken.
Ensimäistä orjuuttamiskeinoa käyttääkseen täytyy väkevämmällä olla
ainoastaan sotilaita, jotka alituiseen käyvät asukkaitten luona ja
kuoleman uhalla pakoittavat heitä täyttämään hänen vaatimuksiansa.
Tätä keinoa käyttäessään hänen täytyy jakaa saalis ainoastaan
sotilaitten kanssa. Toista keinoa käyttääkseen tarvitsee hän, paitsi
viljavarastojen ja maan suojelemista varten tarpeellisia sotilaita,
myöskin toisenlaisia apulaisia -- suuria ja pieniä Joosefeja --
hallitusmiehiä ja viljan jakelijoita. Ja sortajan täytyy jakaa
saalis heidän kanssaan ja antaa Joosefille kullalla kirjailtu puku,
kultasormus, palvelusväkeä ja viljaa, sekä hopeata hänen veljilleen
ja omaisilleen. Sitä paitsi seuraa asian luonnosta, että väkivaltaan
osallisiksi tässä tapauksessa tulevat ei ainoastaan toimimiehet ja
heidän omaisensa, vaan myöskin kaikki ne, joilla on viljavarastoja.
Niinkuin ensimäistä, raakaan voimaan perustuvaa keinoa käytettäessä,
tuli väkivaltaan osalliseksi jokainen, jolla oli aseita, niin tätä
nälkään perustuvaa keinoa käytettäessä ottaa osaa väkivaltaan ja
hallitsee jokainen, jolla on varastoja.
Tämän keinon etu ensimäisen edellä on sortajalle: 1) siinä, ettei
hänen enää tarvitse ponnistella pakoittaaksensa työmiehiä täyttämään
hänen tahtoansa, vaan työmiehet itse tulevat ja myyvät itsensä
hänelle, 2) siinä, että vähemmän ihmisiä pääsee hänen väkivaltansa
alaisuudesta. Epäedullista sortajalle on ainoastaan se, että hän
tässä tapauksessa saa jakaa useamman ihmisen kanssa. Etu sorretulle
on tässä tapauksessa siinä, ettei sorrettu enää joudu raa'an
väkivallan alaiseksi, vaan jätetään omille hoteillensa ja voipi aina
toivoa pääsevänsä, ja joskus onnellisissa olosuhteissa pääseekin,
siirtymään sorretun asemasta sortajan asemaan. Epäedullista
sorretulle on taas se, että hän on aina jossain määrin väkivallan
alaisena. Tämä uusi orjuuttamiskeino tulee tavallisesti käytäntöön
yhtaikaa vanhan mukana, ja sortaja tarpeen mukaan supistaa toista
ja laajentaa toista. Mutta tämäkään keino ei täydellisesti tyydytä
sortajan halua riistää niin paljon kuin mahdollista työn tuotteita
niin suurelta työmiesjoukolta kuin suinkin ja orjuuttaa niin paljon
ihmisiä kuin suinkin, -- eikä vastaa monimutkaisempia elämän oloja,
ja niin kehittyy vielä uusi orjuuttamiskeino. Tuo kolmas keino on
veron vaatiminen. Tämä keino perustuu, niinkuin toinenkin, nälkään,
mutta leivän riistämiseen ihmisiltä liittyy vielä muittenkin
välttämättömien tarpeitten riistäminen. Sortaja määrää orjien
suoritettavaksi semmoisen määrän rahamerkkejä, jotka nekin ovat hänen
hallussaan, että niitä itselleen hankkiakseen heidän täytyy myydä ei
ainoastaan viljavarastostansa enemmän, kuin Joosefin määräämä viides
osa, vaan myöskin välttämättömimmät tarpeensa: liha, nahka, villa,
vaatteet, polttopuut, jopa rakennuksetkin, ja sen vuoksi sortaja
pitää aina vallassaan orjia ei ainoastaan nälän, vaan myöskin janon,
vilun ja kaikellaisen muun puutteen avulla.
Siten kehittyy kolmas orjuuttamiskeino, rahan, joka on siinä, että
väkevämpi sanoo heikommalle: minä voin kullekin teistä tehdä mitä
ikinä tahdon, voin suorastaan pyssyllä tappaa teidät, voin tappaa
silläkin, että otan teiltä maan, josta elätte, voin rahalla, jota
teidän täytyy minulle toimittaa, ostaa kaiken leivän, ja myydä sen
vieraille ihmisille, siten näännyttäen teidät nälkään, voin riistää
teiltä kaikki, mitä teillä on: karjan, asunnot, vaatteet. Mutta se
on minulle epämukavaa ja epämiellyttävää, jonka vuoksi annan teidän
kaikkien menetellä työnne ja tuotteittenne suhteen mielenne mukaan,
mutta teidän täytyy antaa minulle vissi määrä rahamerkkejä, joka
on suoritettava henkilöluvun, maan, ravintomäärän, vaatteiden tai
rakennusten luvun mukaan. Teidän täytyy antaa minulle nuo merkit,
muuten saatte menetellä niinkuin tahdotte, mutta tietäkää, etten
minä tule suojelemaan enkä hoitamaan leskiä, orpoja, sairaita,
vanhoja, minä tulen suojelemaan ainoastaan näitten rahamerkkien
säännöllistä käytäntöä. Minä tulen suojelemaan ainoastaan sitä, joka
säännöllisesti suorittaa minulle vaatimani määrän rahamerkkejä.
Mitenkä ne ovat hankitut, se on minulle yhdentekevää.
Ja sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen
vaatimuksensa ovat täytetyt.
Toinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen
osan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista
orjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää
vallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien
vastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii
työmiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa
viljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan
työmiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana,
vaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja,
jotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä
viljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa
käytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin
ynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin
onnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja
eikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on
rahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan
sotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino
vaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan
kokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi
itse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla
paitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä
maanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä,
rahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on
paljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä
voipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan
aikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan,
tarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei
ihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta
keinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien
ihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että
osallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset,
joilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen
keinon edellä ovat seuraavat:
Ensiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja
mukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa
kiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta,
niin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina,
vaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.
Toiseksi se, että tässä tapauksessa väkivalta ulottuu kaikkiin
maattomiin ihmisiin, jotka antoivat ennen ainoastaan osan työstään
viljan edestä, vaan nyt ovat velvolliset, paitsi viljasta antamaansa
osaa, antamaan sortajalle vielä osan työstään veroista. Epäedullista
sortajalle on se, että hänen tulee jakaa saalis useamman ihmisen
kanssa, ei ainoastaan välittömien apulaistensa, vaan, ensiksikin,
kaikkien niitten yksityisten maanomistajain, joita tavallisesti
ilmaantuu tätä keinoa käytettäessä, toiseksi kaikkien niitten
oman ja vieraankin kansan ihmisten, joilla on orjilta vaadittuja
rahamerkkejä. Etu sorretulle, verraten toiseen keinoon, on yksi:
se, että hän saa vielä suuremman persoonallisen riippumattomuuden
sortajasta. Hän saapi elää, missä tahtoo, tehdä, mitä tahtoo, kylvää
tai olla kylvämättä viljaa, ei ole velvollinen tekemään tiliä
työstään ja jos hänellä on rahaa, voi pitää itseänsä aivan vapaana
ja aina toivoa saavuttavansa joksikin aikaa, kun hänellä on liikoja
rahoja tai niillä ostettua maata, ei ainoastaan riippumatonta asemaa,
vaan sortajankin aseman. Epäedullista hänelle on se, että yleensä
katsottuna tätä keinoa käytettäessä sorrettujen asema tulee paljon
raskaammaksi ja he kadottavat suuremman osan työnsä tuotteista, sillä
niitten ihmisten luku, jotka käyttävät hyväkseen toisten työtä,
tulee vielä suuremmaksi ja siis heidän ylläpitonsa taakka tulee
pienemmän joukon hartioille. Tämä kolmas orjuuttamiskeino on myös
hyvin vanha ja tulee käytäntöön kahden edellisen kanssa, sulkematta
niitä pois kokonaan. Ei yksikään näistä orjuuttamiskeinoista ole
lakannut olemasta. Kaikki kolme keinoa voidaan verrata ruuveihin,
jotka kiristävät työmiesten niskoille pantua lautaa. Perus- eli
keskimäinen ruuvi, jota paitsi eivät voi pysyä toisetkaan ruuvit, on
se, joka ensiksi kiinni väännetään eikä milloinkaan irroiteta -- se
on persoonallinen orjuus, ihmisten orjuuttaminen miekalla tappamisen
uhkauksella. Toinen ruuvi, joka kiinnitetään ensimäisen jälkeen,
on ihmisten orjuuttaminen maan ja ravintovarastojen riistämisellä,
jota riistämistä tukee tappamisen uhka. Kolmas ruuvi on ihmisten
orjuuttaminen vaatimalla heiltä rahamerkkejä, joita heillä ei ole,
ja sitä tukee myöskin tappamisen uhka. Kaikki kolme ruuvia ovat
kiinnitettyinä, ja kun yhtä tiukennetaan, niin silloin toiset
vaan löyhtyvät. Työmiehen täydelliseksi orjuuttamiseksi tarvitaan
kaikki kolme ruuvia, kaikki kolme orjuuttamiskeinoa, ja meidän
yhteiskunnassamme käytetään aina kaikkia näitä kolmea keinoa.
Me olemme kaikki lapsellisesti vakuutetut siitä, että persoonallinen
orjuus on poistettu meidän sivistyneestä maailmastamme, että sen
viimeiset jäännökset ovat hävitetyt Amerikassa ja Venäjällä, ja
että nykyään on orjuutta olemassa ainoastaan raakalaiskansojen
keskuudessa. Me unohdamme ainoastaan pienen seikan -- ne sadat
miljoonat vakinaista sotaväkeä, jota paitsi ei ole yhtäkään
valtakuntaa, ja jonka poistettua välttämättömästi sortuu jokaisen
valtakunnan koko taloudellinen rakenne. Ja mitä muuta ovat nuo
miljoonat sotilaat, kuin hallitsijoittensa persoonallisia orjia?
Eivätkö nämä ihmiset ole pakoitetut täyttämään herrojensa koko
tahtoa kidutusten ja kuoleman uhalla, joka uhkaus niin usein pannaan
täytäntöön? Eroitus on vaan siinä, että näitten orjien alistumista
ei nimitetä orjuudeksi, vaan sotakuriksi, ja että toiset olivat
orjina syntymästään alkaen kuolemaan asti, mutta nämä ainoastaan
pitemmän tai lyhemmän ajan n.k. palvelusajan. Persoonallinen orjuus
ei ole suinkaan poistettu meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme,
vaan yleisen asevelvollisuuden kautta se on enentynyt viime aikoina,
ainoastaan jonkun verran muuttuneessa muodossa. Eikä se voikaan
hävitä, sillä niin kauan kuin toinen ihminen tulee orjuuttamaan
toista, tulee olemaan persoonallistakin orjuutta, sitä, joka miekan
avulla ylläpitää maa- ja vero-orjuutta. Saattaa olla, että tämä
orjuus, s.o. sotaväki, on hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukselle
ja maineelle, mutta tuo sen hyöty on enemmän kuin epäillyttävä,
sillä me näemme, kuinka usein se onnettomien sotien kautta saattaa
isänmaan orjuuteen ja häpeään. Mutta aivan epäilemätöntä on tämän
orjuuden tarkotuksenmukaisuus maa- ja vero-orjuuden ylläpitämiseksi.
Jos irlantilaiset tai venäläiset talonpojat valloittavat maat
omistajiltaan, niin tulee sotaväki ja ottaa ne takaisin. Jos rakentaa
viina- tai oluttehtaan, eikä suorita aksiisiveroa, niin tulevat
sotamiehet ja sulkevat tehtaan. Jos kieltäytyy maksamasta veroja,
niin on sama seuraus.
Toinen ruuvi on ihmisten orjuuttaminen ottamalla heiltä maat ja siis
heidän elatusvarastonsa. Tämä orjuuttamiskeino on niinikään ollut
aina olemassa, missä ihmiset ovat olleet orjuutettuja, ja muuttipa se
muotoansa miten paljon tahansa, se on olemassa kaikkialla. Välistä
koko maa kuuluu hallitsijalle, niinkuin Turkinmaalla, ja 1/10 sadasta
otetaan kruunulle, välistä osa maasta ja siitä kannetaan veroa,
välistä koko maa kuuluu muutamille henkilöille ja siitä otetaan osa
työstä, niinkuin Englannissa, välistä taas suurempi tai pienempi osa
kuuluu suurille maanomistajille, niinkuin Venäjällä, Saksassa ja
Ranskassa. Mutta siellä, missä on olemassa orjuuttamista on myöskin
olemassa maan anastamista orjuuttamisen kautta. Tämän orjuuttamisen
ruuvi löyhtyy tai kiristyy sen mukaan kuin toisia ruuvia kiristetään.
Niinpä Venäjällä, kun persoonallinen orjuus ulottui työmiesten
enemmistöön, oli maaorjuus tarpeeton, mutta persoonallisen orjuuden
ruuvi löyhtyi Venäjällä vasta silloin kun maa- ja vero-orjuuden
ruuvit kiristettiin. Kaikki kirjoitettiin kuntien kirjoihin,
vaikeutettiin toiseen paikkaan muuttaminen, anastettiin tai jaettiin
maat yksityisille henkilöille ja sitten päästettiin "vapauteen".
Englannissa esim. on vallalla etupäässä maaorjuus, ja kysymys
maan tekemisestä kansanomaisuudeksi on ainoastaan siinä, että
vero-orjuuden ruuvi olisi kiristettävä, että maaorjuuden ruuvi
löyhtyisi.
Kolmas orjuuttamiskeino, veron avulla, on niinikään ollut olemassa
ja meidän aikanamme, samallaisten rahamerkkien levitessä eri
valtakunnissa ja valtion vallan kasvaessa, se on vaan saanut
erityisen voiman. Tämä keino on meidän aikanamme niin kehittynyt,
että se pyrkii jo astumaan toisen keinon -- maaorjuuden sijalle.
Me olemme muistimme aikana nähneet Venäjällä kaksi ylimenoa
orjuuden toisesta muodosta toiseen. Kun maaorjat vapautettiin
ja tilanomistajille jätettiin oikeudet suurimpaan osaan maata,
niin tilanomistajat pelkäsivät kadottavansa valtansa orjien
yli, mutta kokemus osoitti, että heidän tarvitsi vaan päästää
käsistään persoonallisen orjuuden vanhat kahleet ja tarttua
toisiin -- maaorjuuden. Talonpojalta puuttui leipää elatukseksi,
mutta tilanomistajan hallussa oli maa ja viljavarastot, ja niin
jäi talonpoika entiseen orjuuteen. Seuraava ylimeno oli se, kun
hallitus veroillaan kiristi hyvin tiukalle toisen ruuvin, ja
työmiesten enemmistö tuli pakoitetuksi myymään itsensä orjuuteen
tilanomistajille ja tehtaisiin. Ja uusi orjuuden muoto pani kansan
vielä lujemmalle, niin että 9/10 Venäjän työväestä tekee työtä
tilanomistajien ja tehtaili joitten luona ainoastaan senvuoksi, että
heitä pakoittaa siihen kruunun- ja maaverojen vaatimus. Se on siihen
määrin silminnähtävää, että, jos hallitus yhtenä vuonna ei perisi
suoranaisia, välillisiä ja maaveroja, kaikki työt vierailla pelloilla
ja tehtaissa pysähtyisivät. Yhdeksän kymmenettä osaa Venäjän kansasta
pestataan veronkannon aikana ja verojen vuoksi.
Kaikki kolme orjuuttamiskeinoa ovat aina olleet olemassa, mutta
ihmiset eivät ole taipuvaisia niitä huomaamaan, niin pian kuin ne
saavat uutta puolustusta. Ja kummallisinta on että juuri sitä keinoa,
johon nykyään kaikki perustuu, sitä ruuvia, joka kaiken kannattaa,
juuri sitä ei huomatakaan.
Kun vanhaan aikaan koko taloudellista yhteiskuntajärjestystä
kannatti persoonallinen orjuus, eivät suurimmatkaan nerot voineet
sitä nähdä. Xenofonin, Platon, Aristoteleen ja roomalaisten mielestä
ei voinut olla toisin, ja orjuus oli heidän mielestään välttämätön
ja luonnollinen seuraus sodista, joita paitsi ei voinut ajatella
ihmiskunnan olemassa oloa.
Samalla tavalla keskiajalla ja aina viime aikoihin asti ihmiset eivät
nähneet maaomistuksen ja siitä johtuvan, keskiajan koko taloudellista
järjestystä kannattavan orjuuden merkitystä. Ja aivan samoin nytkään
ei kukaan näe eikä edes tahdo nähdä sitä, että nykyaikana ihmisten
enemmistön orjuus perustuu rahassa suoritettaviin kruunun- ja
maaveroihin, joita hallitukset kantavat alamaisiltaan viranomaisten
ja sotaväen avulla -- niitten samojen viranomaisten ja sotaväen,
joita näillä veroilla ylläpidetään.