Jos tuo luuloteltu tiede -- poliittinen ekonomia ei harjoittaisi
samaa, kuin kaikki juriidilliset tieteet -- väkivallan puolustamista,
niin se ei voisi olla näkemättä sitä kummallista ilmiötä, että
rikkauksien epätasainen jakaantuminen, maan ja pääoman riistäminen
toisilta ihmisiltä ja heidän orjuuttamisensa riippuu rahasta, ja että
ainoastaan rahan avulla nykyään toiset ihmiset käyttävät hyväkseen
toisten työtä, s.o. orjuuttavat heitä.
Sanon vielä kerran, että ihminen, jolla on rahaa, voipi ostaa kaiken
leivän ja näännyttää toisen nälällä, sekä siten orjuuttaa hänet
täydellisesti. Niinpä tehdäänkin aivan meidän nähtemme suunnattomassa
määrässä. Luulisi pitävän etsiä yhteyttä näitten ilmiöitten ja rahan
välillä, mutta tiede vakuuttaa mitä suurimmalla varmuudella, ettei
raha ole orjuuttamisen kanssa minkäänlaisessa yhteydessä.
Tiede sanoo: raha on samallainen tavara, kuin kaikki muukin, jolla
on oma tuotantoarvonsa, sillä erotuksella ainoastaan, että tämä
tavara on valittu vaihtokeinoksi, ollen kaikkein sopivin hintojen
määräämistä, säästämistä ja maksujen suoritusta varten. Yksi on
tehnyt kengät, toinen on kasvattanut viljan, kolmas on elättänyt
lampaat, ja nyt, voidakseen mukavammin vaihtaa tuotteitansa, he
keksivät rahan, joka edustaa vastaavan määrän työtä, ja sen avulla
toimittavat vaihtonsa.
Tuon luulotellun tieteen edustajat hyvin mielellään kuvittelevat
asian tilan olevan semmoisen, mutta semmoista asian tilaa ei ole
koskaan maailmassa ollut. Semmoinen kuvittelu yhteiskunnasta on samaa
kuin kuvittelu alkuperäisestä, turmeltumattomasta, täydellisestä
ihmisyhteiskunnasta, jota niin suosivat entisajan filosoofit. Mutta
semmoista tilaa ei ole koskaan ollut. Kaikissa yhteiskunnissa,
missä on ollut rahaa, ovat heikommat ja aseettomat aina olleet
väkevämmän ja aseellisen väkivallan alaisina, ja siellä, missä on
ollut olemassa väkivalta, on arvomitan -- rahan, olipa se mitä laatua
tahansa: karjaa, nahkoja, metallia -- aina välttämättömästi täytynyt
kadottaa tämän merkityksensä ja saada väkivallasta lunastaumisen
merkityksen. Rahalla on epäilemättä ne viattomat ominaisuudet, joita
tiede luettelee, mutta nämä ominaisuudet sillä olisi todellisuudessa
ainoastaan siinä yhteiskunnassa, jossa ei toinen ihminen olisi
toisen väkivallan alainen, s.o. ihanteellisessa yhteiskunnassa.
Mutta semmoisessa yhteiskunnassa ei rahaakaan, rahana, yhteistä
arvomittaa, ollenkaan olisi, niinkuin ei sitä ollut eikä voinut olla
kaikissa niissä yhteiskunnissa, jotka eivät olleet joutuneet yleisen
valtiollisen väkivallan alaisiksi. Kaikissa meille tunnetuissa
yhteiskunnissa sitä vastoin, missä on olemassa raha, se saa
vaihtokeinon merkityksen ainoastaan sen vuoksi, että se on väkivallan
välikappaleena. Ja sen tärkein merkitys ei ole vaihtokeinona, vaan
väkivallan välikappaleena oleminen. Siellä, missä on olemassa
väkivalta, ei raha voi olla oikeana vaihtokeinona, sillä se ei voi
olla arvomittana. Arvomittana se ei voi olla senvuoksi, että, niin
pian kuin yhteiskunnassa toinen ihminen saattaa riistää toiselta
hänen työnsä tuotteet, tämä on mitta kadottanut merkityksensä. Jos
eläinmarkkinoille yhtaikaa tuodaan hevosia ja lehmiä, joista toiset
ovat omistajiensa kasvattamia ja toiset väkisin toisilta omistajilta
ryöstetyltä, niin on selvää, ettei hevosten ja lehmien arvo näillä
markkinoilla tule vastaamaan näitten elukoitten kasvattamisvaivaa.
Kaikkien muittenkin esineitten arvot muuttuvat tämän muutoksen
mukaan, eikä raha tule määräämään näitten esineitten arvoa. Sitä
paitsi, jos voi väkivallalla hankkia lehmän, hevosen tai talon,
niin voi samalla väkivallalla hankkia rahaakin ja tällä rahalla
sitten hankkia mitä tuotteita tahansa. Mutta jos rahakin hankitaan
väkivallalla ja käytetään esineitten ostoon, niin raha kadottaa
jo kokonaan vaihtokeinon luonteensa. Väkivallan tekijä, joka on
ryöstänyt rahat ja antaa niitä työn tuotteista, ei vaihda, vaan
ainoastaan ottaa rahan avulla kaiken sen, mitä tarvitsee.
Mutta jos nyt olisikin olemassa semmoinen luuloteltu, mahdoton
yhteiskunta, jossa, ilman että ihmiset ovat yleisen valtion
väkivallan alaisina, rahalla -- hopealla ja kullalla -- olisi
arvomitan ja vaihtokeinon merkitys, niin semmoisessakin
yhteiskunnassa raha väkivallan ilmestyessä heti kadottaisi
merkityksensä. Ajatelkaamme, että tähän yhteiskuntaan ilmestyy
väkivallantekijä valloittajan muodossa. Tämä sortaja anastaa lehmät,
hevoset, vaatteet ja talot, mutta hänen on epämukavata pitää
tuota kaikkea hallussaan ja sen vuoksi on luonnollista, että hän
keksii anastaa asukkailta myöskin sen, mikä heidän keskuudessaan
on arvomittana ja vaihdetaan kaikellaisiin esineisiin -- nimittäin
rahan. Ja heti silloin raha lakkaa olemasta arvomittana siinä
yhteiskunnassa, sillä kaikkien esineitten arvomitta tulee aina
olemaan riippuvainen sortajan mielivallasta. Se esine, joka on
enemmän tarpeellinen sortajalle ja josta hän antaa enemmän rahaa,
saapi suuremman arvon ja päinvastoin. Niin että yhteiskunnassa,
joka on joutunut väkivallan alaiseksi, saa raha heti vallitsevan
merkityksen väkivallan välikappaleena sortajan käsissä ja säilyttää
vaihtokeinon merkityksen sorretulle ainoastaan siinä suhteessa, kuin
se on edullista sortajalle.
Ajatelkaamme tätä asiain tilaa pienessä piirissä. Maaorjat
toimittavat tilanhaltijalle palttinaa, kanoja, lampaita, ja tekevät
hänelle päivätöitä. Tilanomistaja muuttaa luonnossa maksettavan
veron rahaveroksi ja määrää hinnan eri veroesineille. Se, jolla ei
ole palttinaa, viljaa, karjaa, työvoimia, voipi suorittaa veronsa
määrätyllä rahasummalla. Silminnähtävää on, että tämän tilanhaltijan
talonpoikaiskunnassa esineitten arvo tulee aina riippumaan
tilanhaltijan mielivallasta. Tilanhaltija käyttää kokoomiansa
esineitä ja sen mukaan, missä määrin mikin niistä on hänelle
tarpeellinen, määrää niille korkeampia tai alhaisempia hintoja.
Selvää on, että ainoastaan tilanhaltijan mielivalta tai tarve määrää
myöskin näitten esineitten hinnat maksajain kesken. Jos tilanhaltija
tarvitsee viljaa, niin hän määrää kalliin hinnan oikeudesta olla
toimittamatta määrättyä viljamäärää, ja huokean hinnan oikeudesta
olla toimittamatta palttinaa, karjaa ja työtä. Ja sen vuoksi ne,
joilla ei ole viljaa, tulevat myymään toisille työtänsä, palttinaansa
ja karjaansa, ostaakseen viljaa tilanhoitajalle toimitettavaksi. Jos
taas tilanhaltija tahtoo muuttaa kaikki verot rahaveroiksi, niin
silloinkaan ei esineitten hinta tule riippumaan niitten työarvosta,
vaan ensiksikin siitä rahamäärästä, jonka tilanhaltija tulee
vaatimaan, ja toiseksi siitä, mitkä talonpoikain tuottamat esineet
ovat tilanhaltijalle enemmän tarpeen ja mistä hän siis enemmän
maksaa. Rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta esineitten
arvoon talonpoikien kesken ainoastaan silloin, jos ensiksikin
tilanhaltijan talonpojat asuisivat erillään muista ihmisistä, eivätkä
olisi suhteissa muuta kuin keskenänsä ja tilanhaltijansa kanssa,
ja toiseksi silloin, kun tilanhaltija käyttäisi rahaa esineitten
ostoon ei omasta kylästään, vaan muualta. Ainoastaan näillä kahdella
ehdolla esineitten arvo, vaikka nimellisesti muuttuneenakin,
pysyisi suhteellisesti säännöllisenä, ja rahalla olisi arvomitan ja
vaihtokeinon merkitys. Mutta jos talonpojat ovat taloudellisissa
suhteissa ympäristön asukasten kanssa, niin ensiksikin siitä,
minkä verran tilanhaltija vaatii rahaa, tulee riippumaan heidän
tuotteittensa suurempi tai pienempi arvo suhteessa naapureihin.
(Jos naapureilta vaaditaan vähemmän rahaa kuin heiltä, niin heidän
tuotteensa tulevat olemaan huokeampia kuin heidän naapuriensa
tuotteet, ja päinvastoin). Ja toiseksi rahojen periminen talonpojilta
olisi vaikuttamatta tuotteiden arvoon ainoastaan silloin, kun
tilanhaltija ei käyttäisi perimiänsä rahoja omien talonpoikiensa
tuotteiden ostoon. Sillä jos hän käyttää rahoja omien talonpoikiensa
tuotteiden ostoon, niin on silminnähtävää, että itse suhde
erillaisten esineitten hintojen välillä itse talonpoikien kesken
tulee alituiseen muuttumaan sen mukaan, kuin tilanhaltija ostaa sitä
tai tätä tavaraa. Otaksukaamme, että joku tilanhaltija määrää hyvin
korkean veron, ja hänen naapurinsa taas alhaisen, niin on selvää,
että edellisen tilanhaltijan piirissä kaikki esineet tulevat olemaan
huokeampia kuin jälkimmäisen piirissä, ja että hinnat kumpaisessakin
piirissä tulevat riippumaan ainoastaan verojen kohoamisesta tai
alenemisesta. Semmoinen on väkivallan vaikutus hintoihin. Toisena
vaikutuksena, joka johtuu edellisestä, tulee olemaan kaikkien
esineitten suhteellinen arvo. Jos esim. joku tilanhaltija pitää
hevosista ja maksaa niistä kalliita hintoja, toinen taas pitää
käsiliinoista ja maksaa niistä paljon, niin on selvää, että näitten
tilanhaltijain alueilla tulevat hevoset ja käsiliinat olemaan
kalliita, ja näitten esineitten hinta ei tule vastaamaan lehmien ja
viljan hintaa. Jos sitten käsiliinojen ihailija sattuu kuolemaan
ja hänen perillisensä tulee pitämään esim. kanoista, niin on
selvää, että käsiliinojen hinta laskee ja kanojen hinta nousee.
Siinä yhteiskunnassa, missä toinen ihminen on toisen väkivallan
alainen, rahan merkitys, arvomittana, heti joutuu väkivallantekijäin
mielivallasta riippuvaksi, ja sen merkitys työn tuotteiden
vaihtokeinona vaihtuu mukavimpaan keinoon käyttää hyväkseen
toisen työtä. Rahaa ei sortaja tarvitse vaihtoa eikä arvomittojen
määräämistä varten -- hän määrää ne itse -- vaan ainoastaan
mukavammin harjoittaakseen väkivaltaa, sillä rahaa säästyy, ja
rahalla on kaikkein helpointa pitää orjuudessa suurta ihmisjoukkoa.
Anastaa koko karja sitä varten, että olisi aina sekä hevosia, lehmiä
että lampaita niin paljon kuin kulloinkin tarvitsee, on epämukavata
senvuoksi, että niitä täytyy elättää. Sama on asianlaita viljan
suhteen -- se voi pilaantua, sama myöskin päivätyön -- välistä
tarvitaan tuhat työmiestä, välistä taas ei yhtään. Raha, vaadittuna
siltä, jolla sitä ei ole, tekee mahdolliseksi vapautua kaikista
noista epämukavuuksista ja saada aina kaikki, mitä tarvitsee, ja
senvuoksi ne ovatkin tarpeen sortajalle. Sitä paitsi ne ovat hänelle
tarpeen senkin vuoksi, ettei hänen oikeutensa käyttää hyväkseen
toisen työtä rajoittuisi vaan muutamiin ihmisiin, vaan ulottuisi
kaikkiin rahaa tarvitseviin ihmisiin. Silloin, kun ei ollut rahaa,
saattoi kukin tilanhaltija käyttää hyväkseen ainoastaan maaorjiensa
työtä, mutta kun kaksi tilanhaltijaa päätti ottaa orjiltaan rahaa,
jota heillä ei ollut, saivat he molemmat käyttää hyväkseen kaikkia
niitä voimia, joita oli kummallakin maatilalla.
Ja senvuoksi katsoo sortaja edullisemmaksi vaatia kaikki saatavansa
rahassa, ja sitä varten se onkin hänelle tarpeen. Sorretulle taas,
sille, jolta otetaan hänen työnsä, ei raha voi olla tarpeen ei
vaihtoa varten -- hän harjoittaa vaihtokauppaa rahattakin, niinkuin
ovat tehneet kaikki kansat, joilla ei ole ollut hallitusta, ei
arvomittojen määräämistä varten, sillä tuo määrääminen tapahtuu
hänestä huolimatta, ei säästämistä varten, sillä se, jolta riistetään
hänen työnsä tuotteet, ei voi säästää, eikä maksujen suorittamista
varten, sillä sorretun tulee silloin enemmän maksaa, kuin saada.
Silloinkin, kun hänen tulee saada, ei maksua hänelle suoriteta
rahassa, vaan tavarassa -- jos työmies ottaa palkkion työstään
suorastaan isäntänsä puodista, ja aivan samoin, jos hän koko ansionsa
edestä ostaa vapaista puodeista välttämättömimmät tarpeensa. Häneltä
vaaditaan rahaa ja hänelle sanotaan, että, jos ei hän niitä maksa,
hänelle ei anneta maata, viljaa, tai häneltä otetaan hänen lehmänsä,
talonsa ja hänet pannaan työhön tai vankilaan. Vapautua tästä hän voi
ainoastaan myymällä työnsä tuotteet ja itse työnsä niistä hinnoista,
joita ei määrää säännöllinen vaihto, vaan se valta, joka vaatii
häneltä rahaa.
Ja näissä olosuhteissa, joissa verot vaikuttavat arvoihin ja jotka
uudistuvat aina ja kaikkialla, -- tilanhaltijoilla pienessä piirissä,
valtioissa suuressa piirissä, -- näissä olosuhteissa, joissa arvojen
muuttumisen syyt ovat yhtä silminnähtävät, kuin on silminnähtävää
kulissien taakse katsojalle, mitenkä ja minkä vuoksi nuken jalat
nousevat ja laskeutuvat, näissä olosuhteissa puhua siitä, että raha
on vaihtokeino ja arvomitta, on vähintäinkin kummallista.