XVIII.

Mistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti

rahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan,

jotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää

joku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa

elää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää

siitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun

tulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät

kansalta kaiken, minkä vaan voivat -- karjan, viljan, kankaat, jopa

vangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden

päästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt

toipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja

valloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon

kansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat

aivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino

on persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka

synnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä

kaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen,

julistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän

kautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla

on epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita,

jonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen

kuin edellisetkin -- vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana

suoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin

paljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa

niin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on

suurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti

kuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja

valloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa

kullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä

mukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he

melkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi

pakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan

kaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt

vanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan,

jolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä

ollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen

orjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos,

s.o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi

persoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy

persoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa

kehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan,

tulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen

päävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset

suhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus,

jossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein

räikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on

tullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin

en voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä

asiakirjoihin perustuva tosihistoria.

Eteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa.

Koko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet

saaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa.

Ainoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta

ja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten

kehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta

muista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen

kykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa

hyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli

onnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan

tilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa.

Rahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron

eli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota

fidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan

kansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät

laivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista

saarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää

siirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan

edustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka

yhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille.

Valiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat

maapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä,

amerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä

heille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä

urakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet

semmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita

he pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne

antoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla

vallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka

säilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat

vallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko

kaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin

toiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin

suoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa

Kakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000

dollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli

tuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan

olleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan

toisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren

puoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle,

vaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat

varovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain

pelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat

v. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen,

josko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata

rahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.

Sillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen

panttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan

kansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin,

uhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin

kaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut

eurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten

siirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta

mihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut

yksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja

niin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö.

Tämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki

Fidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla

ehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja

sitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö

siitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta

akrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi

ajoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen,

siirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden

pitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin

ulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878

lopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen

rinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla

maaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla

maan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin

varoihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen

ja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta

sopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain

tila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot

niinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme,

sai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja

viedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin

vähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet

huonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät

eurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia.

Ja nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset

vapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi

ja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä.

Ja niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa

siitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi

suoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä

vaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin

yleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4

shillingiksi kultakin naishenkilöltä.

Niinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla

vallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla

alkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan

kaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa.

Mutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi

rahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen

asti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin

rasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui,

suorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka

on heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi

mahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta,

s.o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen,

joilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin -- rahaa. Edelliselle

heidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja

vaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta

saatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti

käytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli

heidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle

työnsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli

Fidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden

vuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen

enempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli

2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen

verran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan

perheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä,

maansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle,

antautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi

vuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden

veron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy

hänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on

ymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo

sai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi

semmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu,

ja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka

siihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat

valkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat

nyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä

fidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja

lukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana

käytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa

veron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat

valkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan

sallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi

vuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi

määrätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten

määräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa

vuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset

kukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja

kovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta

vanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten

luona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset

Fidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin,

jonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti

hoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui

puolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi.

Helpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin

puoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien

henkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä

Englannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille.

Nyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt

saada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän

ihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli

neuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai

Englanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi,

virallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa.

Kakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien

hallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille.

Ensi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla

ollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan

alaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä

saaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä -- niitten

monien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan.

Alkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron

lakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset)

taas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa

(englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja -- esim. herruutensa

tunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista

maa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin

kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää

ikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden

muutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla

vaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta

pelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen

puoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen

mukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla

varoillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron

lakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät

nousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon

aiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja

niin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o.

verotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut

Robinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä

asiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka,

saadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon

tarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän

tuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi

kuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä

traagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras

todistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy

kaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto -- kanuuna, uhkaukset,

murha, maan anastus, että sen pääkeino -- raha. Se, mitä kansojen

taloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen

läpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin

kehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa

sillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla

kanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se

tahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus,

mutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia

asukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin

miehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa,

Kiinassa, Keski-Aasiassa. "Rahat taikka henki" on uudistunut kaikkien

kansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten

90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole.

Ne ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen

näytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen

aikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin

pitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa

saada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten

ovat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.

Tämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija,

ja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole

ainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja

omaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.

Alkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville

tulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle.

(Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja

kansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu,

pyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat,

näkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden

ylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin

hallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä

persoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa

sitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen.

Tarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa,

joka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä

orjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon

laiskureita.

Asukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla

Englanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta

orjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten

täydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät

fidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen

kykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri.

Englantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja

ottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa

on enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele

niinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien

valloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun

tahtovat vaan yhtä -- kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä.

Englanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa

heti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin,

tietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia

omaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen

ja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan,

jossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole

vapautumisen mahdollisuutta.

Raha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan

rannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin

rahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi

se, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja

kaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten

aikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat

sitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa

sorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina

niin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa

vaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli

kokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli

määrän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä

vaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne

on olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät

yli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä

tunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme,

hallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan

sodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat

aina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla

noudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella

vuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä,

ettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat

velassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla.

Samoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella

toisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa

väkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra.

Eihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että

on olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka

tarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin

että he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään

työnsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan

silloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä

työmiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen

hävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin

on olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri

tätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa

toisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi.

Välikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.

Rahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä

suhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja

väkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla

rahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin

fidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla

ja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen

esineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien

arvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain.

Erityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin

kun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat

jokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne

saavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa

vaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan

kultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin

paperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä

vuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan

etuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet

vaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä

tahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot,

sekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa,

sallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä

Venäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla

ja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen

niitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat

niitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon,

että työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja.

Ja sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona.

Ihmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia,

eivätkä pidä heitä orjuudessa, -- on vaan yhteiskunnassa olemassa

raha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka

pienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet)

venäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että

maaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse

ollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen

verojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten,

maanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa,

joka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha,

vaihtokeino, ja rautainen laki!

Silloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta

pakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi,

lähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi

kunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä

yli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui

esimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin

ovat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan

tekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna

hänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu.

Mutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä

saksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että,

jos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon,

sillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan

hänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet

kuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta

jos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia

kirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki

ihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat

tietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin,

kuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa,

ettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa

sitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät

sanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi

orjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista

vuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta

siitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus

ei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten

vaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät

huolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn

antamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.