Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen
pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse
korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä
liasta.
Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin
saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että
ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.
Minä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla
vehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä
se, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset,
minäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten
työtä.
Minä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty
niin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt
ihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa
määrässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee
työtä.
Ensimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit,
Jusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat,
maanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit,
kauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku
kauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet,
opettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat,
kuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa,
tehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin
niinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu
vaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä,
mutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he
tarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät
tämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi.
Meidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen
suunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta
ylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että
meidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien,
naisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon
nähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu
edes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä
tekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän
turvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat
lopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen
muinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, -- s.o. semmoisen
aseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän
ylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea
elämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa
loppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet
yhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä
tekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin
jos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon,
jos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn
tuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen
sen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta
sen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään
elämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat
kaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän
kukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen
paikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä
tekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että
rikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään
kaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa
semmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten
yhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta
semmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella
kasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.
Minä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä
riistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka
on siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja
onnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja
siis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä
heitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä
heitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla,
viekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni
tyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka
sallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja
tuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen
sääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen
hartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan
itselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa
hänen tilaansa kaikilla keinoilla.
Sehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä
niin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää
tuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän
tieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla
ruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä
eksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.
Se on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata
ymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä,
jotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian
kuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt
kummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin
ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä
selityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja
tuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.
Kuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k:lo 12
pelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena,
veltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja
tulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k:lo 5,
nukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat
kyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, -- ihmisiä, jotka
voimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta
ovat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan!
Mitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen
näitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies
Rshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa
minua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen
tilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä
hän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa
edullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan.
Menen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei
ole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton
loiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa,
ainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen
hänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa
tuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.
Minä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen;
sitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten
syön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön
ja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä
osaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat
aamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija,
kuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat
tarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla
ynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja
esineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut,
kiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset
tekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin
puhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen
saanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä,
jotka minua elättävät.
Ihmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin,
vaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni.
Se vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka
leikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä,
Simo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä,
sillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta
minä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin
hyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.
Ja minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain
pahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen
onnettomuuteen, minkä näin edessäni.