Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta
kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat
kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana,
oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut
löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla
tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta
hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja
kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin
miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli
toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla
kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän
tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei
enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida
kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin
silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän
pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani
lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein
aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän
kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan
kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan,
ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina
ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai
vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten
hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen
kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua
halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.
Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta
kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija
ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan
ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos
annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos
pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla
enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt
kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa
enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän
ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä
20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei
voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut
hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet
jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta
sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on
ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen
ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt
kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn
aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin
palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta
syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä
ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä.
Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja
senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen
hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen
hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan
voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä.
Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä
olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan
senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä
hyvänä ihmisenä.
Ja juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni
todistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää
tekemästä, tunsin tuskallista häpeää.
Mitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä
sitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai
jotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.
Kerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen
syyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.
Se tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle
vaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle
20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua
tuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli
rupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen
häneltä saavani taas pientä rahaa.
"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla". En ollut vielä
ennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta
vaimonsa. "Parasha, ota", -- sanoi hän. Minä otaksuin hänen
ymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava,
että kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin
nähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri
kuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti
kumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi
minun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin
pois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään
aikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani
vääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani
ulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua
erittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla
hävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin,
ettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se
kovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville,
ja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä
rupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen
tähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle
Moskovassa.
Tarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin
vaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän
tunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden
aikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin,
lukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan
kerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän
säädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä.
Jos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku.
Jos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on
kohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.
Tapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin
niitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin
halkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan
palkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään
vanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa.
Antaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen
Simoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista.
Simo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin,
otti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin,
pyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta
kolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän
aikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi,
jättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon
varallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta.
Siihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko
hänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin
600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän
oli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen
sijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme,
säästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi
3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä?
Mitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo?
Hänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä
kaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo,
olisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta
sitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa
matkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja
mitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta
vasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen,
joka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin
tavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta
varmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää
siltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On
vaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.
Juuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle
häpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien
edessä, joille olin antanut rahaa.
Ja todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka
kokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne
ovat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista
numeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten
yksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei
antaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se
on ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin
pistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan
kadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi
hänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa,
kuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten
huvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi,
että kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka
hänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta:
"viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja".
Mitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen
saanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen
karitsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani
olen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia,
niin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja
niistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos
kirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä
en anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin
annan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika
myy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas
tai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen
minulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia
rahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan
köyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun
halujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja,
saappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla
ostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän
kuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi
antaa näitä rahoja noille samoille köyhille -- ei kaikille, vaan
niille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla
odottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi
niistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani?
Siltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua
kokin vaimokin.
Minä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin
köyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille,
joille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että
minua hävetti.
Niin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä
pahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa.
Mutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta,
niin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää,
sillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei
ole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen,
minkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja
hänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin
uskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni
nälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää
tuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, -- se yksin
oli totta.
Mitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen
vastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.