XIV.

Aivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen.

Muistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta,

huomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli

se, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan.

He pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en

voinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli

auttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei

ilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän

on niin luonnollista -- syyttää toista), mutta yksi sana, erään

siihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin,

lausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä

epäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin

kovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin

vasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään.

Istuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli

minulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista,

kun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja

monisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä

kaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta

orvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä

köyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle

turmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule

olemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä

ja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin

Sjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen

hän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin

tahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta

puheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana,

musta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla,

ikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen

pienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin

kääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa

kysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.

-- Kaikki se on joutuvaa, -- sanoi hän.

-- Minkä vuoksi?

-- Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää

tule, -- sanoi hän vakuutuksella.

-- Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia,

tai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia

noudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?

-- Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko

sillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20

kopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu,

opeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.

-- Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien

tilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin

hankkia niille työtä.

-- Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.

-- Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?

-- Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?

-- Mitenkä, paljonko? -- sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin

kevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä

on. -- Tiedätkös sinä sitten -- sanoin -- että noita nälkäisiä

ja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs

Pietarissa ja muissa kaupungeissa? -- Hän hymähti.

-- Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko

miljoonaa?

-- No entäs sitten?

-- Entäkö sitten?--ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. --

Katsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan

huostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä

luokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa

niin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä

menemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen

työtä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme

syömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös.

Kas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.

Tuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla

myöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että,

siitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin

alkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän

tulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo

sana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.

Todellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla

hevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee

se, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5

ruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että

se pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan

noita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut

itselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän

voi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet

itselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu

tunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta

niin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia?

Minä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta

minähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä

vaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä

huoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä,

jollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä

lähestyä, ettei hän ole vilpitön.

Koettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä

viidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät

ole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää.

Yhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset

hänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen

nälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua

heiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.

Ja minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata

lähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin,

että tuo lähestyminen olisi vaikeata.

Sitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin,

että kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin

eroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin

mahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme

pyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta

aina sivistykseemme asti -- kaikella on päätarkoituksensa

eroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä

läpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10

rikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on

se, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii

itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.

Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä

hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään

syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa,

koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä

keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi

enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata

taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja

ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin

suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus

on ainoastaan suojella ruumista kylmältä -- tavallisia turkkeja,

huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, -- niin

hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen

kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole

yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita

voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi

eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit,

lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät,

vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin,

metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön

ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä

eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa

rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi

voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä

näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi

ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän

on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on

hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet

atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan,

joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen

ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, -- hänellä

on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä

vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.

Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.

Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät

tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi

niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään

rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista

ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä

totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset

kätöset rakastavat toisten työllä elää?

Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran

päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä.

Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna,

että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä

pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on

muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka

päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää

olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat

ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat

hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä

muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee

yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan

aikaan toisten työllä.

Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla

vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on

laita aivan sama.

Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä

tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista

keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän

sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta

sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen

taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus.

Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään

vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus

korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta

kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on

oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten

pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin

puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset

ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on

mahdotonta ja he näkevät.

Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten

auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä

heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät

koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi,

että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme

pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän

rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen

kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä

Sjutajevin keinon sovelluttaminen -- jakaa köyhät keskenämme.