Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana
onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin
mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse
seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut
tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin
itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua
silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan
ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.
Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää.
Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä,
että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen
johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten,
että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa
elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä
mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja
kaupunkilaisköyhyyden syitä.
"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en
kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" -- kysyin
itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen
ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä
kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan
toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä
niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä?
Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä
senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne
ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa
on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta
kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia
köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä
ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).
Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää
itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun
tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista,
että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja
ja karja, -- missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään
itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes
multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo
sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät
sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain
täysin selvää ja ymmärrettävää?
Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, --
sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, -- joitten kanssa olin
puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki
poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä,
sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään
pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi
ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he
tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja
välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden
lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia
ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä,
mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä,
mitä maalaiset itse tarvitsevat -- jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?
Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien
kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni
havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen
kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten
voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä
houkuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema
semmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan,
hän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita
hän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä
kaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että
verrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys
kaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen
verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen
syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella,
vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden
siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään
tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on
asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina
maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja,
ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan
tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet
mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä,
hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana,
rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten
käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on
pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja
viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa,
jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on
viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat,
jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta
puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana
nauttii kootuista rikkauksista.
Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä,
vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain
rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja
tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet
haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä
hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten
ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia
tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja,
pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi
on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista -- kunnianhimo, halu
hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen
vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden
ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen
millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja
pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä
ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät
tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla
epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja
pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai
ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa
lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja
ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita
ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään,
joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he
saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.
Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla
on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten
ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta.
Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten
ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden
harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on
rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä
juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi,
että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on
kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen
maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt
sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä
niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se,
mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa
aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan
levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on
sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne,
missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se,
mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä
putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota
huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten
elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä
työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.
Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen,
kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän
tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen
asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä.
Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona,
tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen
hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla
viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia -- ja vihdoin
turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden
turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa,
kykenemättä sitä tekemään.
Ja todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten
asema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja
veroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi
heiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan
satoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita
kopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä
on jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan
rahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen,
keinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa
herkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin
tottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi
ihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen
menee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee
ruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan
päähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana,
peittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25
ruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5--10 tuhatta.
Mutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää
perheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka
ei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei
voi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä
luonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan
sanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä
ruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota
ihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen
aivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun
ihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10--20 tuhatta, tulemme
ajatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka
hyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen,
joka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme
parantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään
rikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he
niin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin,
vaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti
luullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä
ympäröivää ylellisyyttä.
Eivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä,
että toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat
ja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa,
mutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan
laillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa
juhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti
juhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet
sortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä,
joutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.
Toissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme.
Hän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin.
Silloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon
ja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat
saappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies.
Tämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin
rupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan
kurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja
sairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli
pysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan
ja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on
palveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä, sokea vanhus, tuli
minun maalla ollessani luokseni ja pyysi minua neuvomaan tuota poikaa
lähettämään 10 ruplaa veroihin, ettei tarvitsisi myydä lehmää. "Se
vaan sanoo, että hänen muka pitää saada siisti puku", kertoili ukko,
-- "saappaat on itselleen laitattanut ja se riittää,-- vai kelloko
sillä vielä pitäisi olla?" Näillä sanoilla ukko ilmaisi mielestään
mitä mahdottomimman otaksumisen, minkä vaan taisi keksiä. Otaksuminen
oli todellakin mahdoton, kun ottaa huomioon, että ukko parka oli koko
paaston ajan ollut öljyä käyttämättä ja että häneltä meni hukkaan
valmiiksi hakatut puut, kun oli niistä vielä velkaa 1 rup. 20 kop.
Mutta tuo ukon leikillä otaksuma mahdottomuus olikin totta. Poika
tuli minun luokseni hieno musta palttoo päällään ja 8 ruplaa maksavat
saappaat jalassa. Ja minun lapseni, jotka tuntevat pojan, kertoivat
minulle, että hän tosiaankin pitää välttämättömänä hankkia itselleen
kellon. Hän on hyvin hyväntahtoinen poika, mutta hän ajattelee, että
hänelle nauretaan niinkauan kuin ei hänellä ole kelloa. Tänä vuonna
meidän sisäpalvelijamme, noin 18 vuotias tyttö, antautui yhdyselämään
kuskin kanssa. Hän erotettiin palveluksestaan. Vanha lapsenhoitaja,
jonka kanssa puhuin tästä onnettomasta, muistutti minulle eräästä
tytöstä, jonka jo olin unhottanut. Hän oli niinikään, lyhyen
Moskovassa olomme aikana antautunut suhteeseen lakeijan kanssa. Hän
myöskin erotettiin, joutui lopulta porttolaan ja kuoli, täyttämättä
20 vuotta, sairashuoneessa pahaan tautiin. Tarvitsee vaan katsahtaa
ympärilleen, kauhistuakseen sitä saastaa, jota puhumattakaan meidän
ylellisyyttämme palvelevista tehtaista, me itse välittömästi
ylellisen elämämme kautta kaupungissa levitämme niitten samojen
ihmisten keskuuteen, joita sitten tahdomme auttaa.
Ja opittuani tuntemaan kaupunkilaisköyhyyden laadun, huomasin että
sen ensimäinen syy on se, että minä riistän maalaisilta sen, mikä
heille on välttämätöntä ja tuon sen kaiken kaupunkiin. Toinen syy on
se, että täällä kaupungissa käytän hyväkseni sitä, mitä maalla olen
koonnut, mielettömällä ylellisyydelläni vietellen ja turmellen niitä
maalaisia, jotka tulevat tänne minun jälessäni, jollakin keinoin
saadakseen takaisin sen, mikä heiltä on riistetty.