Olin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien
kanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni
koko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän
totuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien
hyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin
vähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden
ja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa
tunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta.
Tultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla.
Mutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen
puute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin
maalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki
minuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani
vaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden.
Tämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen
vilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin
sitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin
tinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki
ovat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että
nimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se
on Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä
uskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen,
jossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat
kaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni,
mutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään
tehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin,
jota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä
turmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita
minun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä,
jotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin
seisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta
puolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne
olivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista
oli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet
kyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän
onnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.
Semmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa --
sairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen
Agafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana
niistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta
löytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina
autetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo
onnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei
rahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin
vakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja
itserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin
sitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.
Tietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää
rahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä
antamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta
hyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä
voi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä
omia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin
tahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä
tein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin
epätoivoisena maalle.
Maalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin
kokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki
mieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain
kuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa
yhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt,
jotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen
välttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.
Alotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin
sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin
olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut
liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli
osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi
se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata
arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut
kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin
jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.
Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin
huomattu.
Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan
alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä,
niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta
siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta
jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna
mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole
lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen,
joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän
semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo:
"Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu
asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu
juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä
ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen
totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi -- hämärästä,
epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta
kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii
sitä vastaavia tekoja.
Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain
typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä
kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella
ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin
riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella
eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän
selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi
siveellistä totuutta.
Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään
miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän
kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja
rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla
ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?"
ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se
oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei
ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän
hän niitä ajatteli työtään tehdessään -- hän hijoi veistänsä. Hänen
piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta
oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän
kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta
harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan
sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen
niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo
olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä
selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille,
joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen
elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan
koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä
on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän
ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei
tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän
veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen
elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen,
ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi
on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa
leikattavansa.
Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin
tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka
Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin
niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut,
että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua,
tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata
sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki
ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat
hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää
johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.