Tämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin
vakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää.
Mutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää
koko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin
sentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt
toiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja
puheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet
olivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä
odotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni,
voidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain
kirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta
köyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin
vastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun
puoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet
etuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset
enemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan
haluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen
alaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen,
toisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri,
kolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat
pukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen
sitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi
vaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan,
kuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet,
eivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy
mahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten
ketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.
Hyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja
odottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat
luvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään
antanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen
lupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta
ruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä
puheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat
antoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille
tulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka
tuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia
ruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja
kurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä
ruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi
ylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani
väenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne
panna.
Koko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle
menoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni
jääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani
tapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa.
Muita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet
rupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en
nytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän
kanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat.
Oli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa
puvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla
seisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä,
ja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista
laulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias,
eli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut,
vaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin
häneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja
sanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja
ja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta
5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin
ravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen
jakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi
pukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki
pöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa
kamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski
kunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun
luokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi
asukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille
voisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka
olikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän
vaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista
tarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.
He alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin,
eivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. "Paramonovna",
ehdotteli tarjoilija. -- "Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin.
Mutta sehän juopotteleekin aina väliin". -- "Mitäs sitten? Voisihan
kumminkin". -- "Entäs Spiridon Ivanovitsh -- hänellä on lapsia" --
Mutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. -- "Akulina?
Mutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!" -- Tätä vastaan minulla
puolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli
80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut,
ettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin
nähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa,
ja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain
nuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan
äitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri
tunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt
antoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32
ruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten
jaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat
enimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä
etsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli
poimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.
Täten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin
pois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti
tapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni
raukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka
se oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen
työ jatkui kahdenkertaisella voimalla.