X.

Sitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota

tunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta

täyttää alkamani työ -- tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille.

Ja olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta

kärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta

ihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen.

Tämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan

ihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan

samallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt

minuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan

toisen tunteen.

Eräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa

olevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt

kahteen päivään.

Se tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa

kysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla

ei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten

kaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin.

"Niin, täällähän makaa muuan", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen

vuoteista, "tämä ei tosiaankaan ole syönyt". -- "Todellako? Kukas hän

on?" -- "On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli,

ei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta

nyt tahtoo ajaa pois... Agafja, Agafja hoi!" -- huusi eukko.

Me menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se

oli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla

oli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja

liikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen

peittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa

ja hokien: "mitä? mitä?" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän

ei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: "en itsekään

tiedä, poishan nuo ajavat". Minä kysyin -- hävettää kertoakin --

kysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla

kuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: "eilen en

syönyt, enkä tänään ole syönyt".

Naisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin

talossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta

täällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin

etsinyt, -- nälkäisen ihmisen.

Annoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että

muut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa.

Minusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta

selkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja

käytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli.

Luultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli

meidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa.

Muutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät

epämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle,

en ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella.

Sillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä.

Portaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua.

Minä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni,

pyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin

saadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin

talolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä,

talonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen.

Minä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen

muistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin

luoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän,

niinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta

ei voinut sitä sanoa.

Ljapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja

minä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta

olla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan

toisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä

useita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin

huolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.

Palattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin,

että se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin

tavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon

alkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen

menestystä.

Seuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni

henkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita

luulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään

heistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa,

kuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai

mahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä

ketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla

ja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka

keskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään

tehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä

kohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi

ei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta.

Tunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko

totuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron,

josta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti,

että juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat

heidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään

yhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi

minulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin

tuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.

Erityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa

tehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20

henkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne,

jotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen.

Ne olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi

upseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon

tavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua

ottamaan heidät laskijain joukkoon.

Minun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin

metsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti

käyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään

olivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat

mukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He

olivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin

lähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä

näkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus,

mutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa.

Ennen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan,

siitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s.

Neuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja

komiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi

ollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että

jokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia

huonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut

sanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta

kertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin

välttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o.

siitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin

kirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina

ennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken

kiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi.

Kaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki

suostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen

olevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas

alkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika

lähteä.

Me tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme

selvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat,

saatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista,

pyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle

vakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä

heidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan

vaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo

repaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen

pitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman

näköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän

ulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan

uskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset,

vaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset

herrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko

ikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla,

ravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat

tulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän

lukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi

vaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä

heitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet

yömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme

eri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi

tuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja

palttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme

kortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle

tuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka

minua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin

Ljapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään,

kaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli

nähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin.

Kaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten

kanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten

miesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta,

likaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta

oli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi

kortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes,

loppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma,

sama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti

juopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden

ilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin

talossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa,

tyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut

muistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.

Ljapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt

hirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota

ihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja

hän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin

lääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen

haavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa,

ettei hänen lääkkeistään ole apua.