Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin,
oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin
paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina
vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat
kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia,
jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen
johdosta.
Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen
käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme
heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan
huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri
nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa
tietoja kirjoittajalle.
Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas
etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa
olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista
huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää,
joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä
telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja
nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä,
nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea
pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä
nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.
Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja
kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla
ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen
kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies
oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän
oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä
tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään.
"Millä elätätte itseänne?" -- kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän
ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän.
Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän
ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa
emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä
tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut
minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen
hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi
tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn
sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla
kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen
kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä,
niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:
-- Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun
kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on --
prostitueerattu. -- Omaa nimeänsä ei tiedä...
Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä",
sanoin. -- "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei
semmoisia olisi olemassa."
-- Se on nyt semmoista, -- sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.
-- Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän
syynsä?
En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti
tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli
sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut,
kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua
sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon,
kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja
kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas.
He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa
väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he
meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin
oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä
maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä
olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että
satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen.
Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut
peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut
olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin
sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin
ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja
elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He
odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka
olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla
ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja,
niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut.
Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin
samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa
ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten
nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen,
siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa.
Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa.
Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten"
me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme
heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven
aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina
päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi
tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen
kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen
otaksumisen koko järjettömyyden.
Nähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen
lapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa
tyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä
käytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin
voivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.
-- Onko se teidän lapsenne?
-- Ei, se on tuon vaimon.
-- Minkäs tähden te sitä tuuditatte?
-- Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.
Vaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin
keskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja
mitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja
hyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär
Moskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä
luota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun
kysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi
edes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on
aivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: "kukas minut ottaa keltaisine
pilettineni?" -- Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka
tarjona -- sanoin minä.
Minulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli
voimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman
tyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti
kyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.
-- Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, -- sanoi
hän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen
kasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että
hän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.
Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin
evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon
hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen
asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään
elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät
hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän
onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä
pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän
käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen
työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka
elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä
arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten
minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.
Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat,
hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan
kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan
toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe
elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan
ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on
heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut
lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita
he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa
välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu
virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan.
Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että
he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät,
että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä
aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus,
eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja
mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä
kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään.
Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin.
Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta,
neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein
vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen.
Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle
epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien
minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut
mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti
luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin
inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli
saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa
tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon
äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt
ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman
vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos
olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle
naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan
mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi
kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana.
Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä
vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään,
oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut
pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien
hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää
ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä,
palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota
ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä
naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse
elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan
aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti
kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei
tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta
kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on
miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä,
vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät
parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.