Onnettomia, joita kirjoitin kirjaani, oli minun käsittääkseni
kolme luokkaa, nimittäin: 1) ihmiset, jotka olivat menettäneet
entisen hyvän asemansa ja odottivat pääsemistään siihen takaisin
(semmoisia oli sekä alemmasta että ylemmästä yhteiskuntaluokasta); 2)
epäsiveelliset naiset, joita on hyvin paljon näissä taloissa; ja 3)
lapset. Kaikkein enin tapasin ja kirjoitin muistiin ensimäisen luokan
ihmisiä. Semmoisia, varsinkin herras- ja virkamiesluokkaan kuuluvia,
oli hyvin paljon. Melkein kaikissa kortteereissa, joissa kävimme
Ivan Feodotitshin kanssa, sanoi hän meille: tässä ette tarvitse itse
kirjoittaa luetteloa, täällä on mies, joka kaiken sen voi toimittaa,
jos hän vaan ei ole päissään.
Ja Ivan Feodotitsh kutsui esille tuon miehen, joka oli juuri
yksi noista hunningolle joutuneista yläluokkalaisista. Isännän
kutsumuksesta kömpi esille jostain pimeästä nurkasta entinen
rikas aatelismies tai virkamies, useimmiten humalassa ja aina
riisuutuneena. Jos hän ei ollut humalassa, otti hän aina mielellään
toimittaakseen tarjotun työn, merkitsevästi nyökäyttäen päätään ja
rypistellen kulmiansa, ja teki huomautuksiansa, käyttäen puheessaan
oppisanoja, hellällä varovaisuudella pidellen vapisevissa, likaisissa
käsissään puhdasta painettua lankettia ja ylpeästi ja halveksivasti
silmäillen naapureitaan, ikäänkuin kerskaten sivistyksensä
ylevämmyydellä heidän edessään, jotka niin usein olivat häntä
nöyryyttäneet. Hän iloitsi nähtävästi yhteydestään sen maailman
kanssa, jossa painetaan tuommoisia lanketteja ja johon hän itsekin
oli kerran kuulunut. Melkein aina, kun kyselin tämmöisen ihmisen
elämänvaiheista, alkoi hän mielellään, jopa innoissaankin kertoa
ulkoa opittua historiaa häntä kohdanneista onnettomuuksista, ja
etupäässä siitä entisestä asemastaan, johonka hän kasvatuksensa
puolesta oli kuuluva.
Semmoisia ihmisiä on hyvin paljon Rshanovin talon nurkissa. Yksi
kortteereista on täynnään pelkkiä tämmöisiä -- sekä miehiä että
naisia. Lähestyessämme tätä kortteeria, sanoi isäntä: "No, nyt
tulee aateliskortteeri". Se oli täpösen täynnään. Melkein kaikki,
noin neljäkymmentä henkeä, olivat kotona. Kurjempia, onnettomampia,
kalpeampia, nääntyneempiä, hätääntyneempiä kasvoja ei ollut koko
talossa. Minä puhelin muutamien kanssa. Kaikilla oli melkein sama
historia, ainoastaan eri kehitysasteissaan. Jokainen heistä oli
ollut rikas, tai oli hänellä ollut hyvä paikka, ja jokaisella
oli veli tai isä, joka vieläkin oli rikas tai hyvässä virassa.
Sitten sattui onnettomuus, jonka olivat saaneet aikaan kadehtijat,
oma hyväntahtoisuus tai erityinen sattumus, ja niin oli hän
menettänyt kaiken ja oli nyt pakoitettu sortumaan näissä hänelle
luonnottomissa ja vastenmielisissä oloissa -- liassa, repaleissa,
juoppojen ja irstailijain seurassa, raviten itseänsä leivällä ja
maksalla ja kerjäten. Näitten ihmisten kaikki ajatukset, toiveet
ja muistot ovat vaan menneisyydessä. Nykyisyys näyttää heistä
joltakin luonnottomalta, inhoittavalta, joka ei ansaitse huomiota.
Heillä ei ole nykyisyyttä. Heillä on vaan muistoja entisyydestä ja
tulevaisuuden toiveita, jotka voivat joka hetki toteutua ja joitten
toteuttamiseksi tarvitaan hyvin vähän, mutta tätäpä vähää ei ole,
eikä ole mistään saatavissa, ja niin kuluu elämä hukkaan. Yksi
tarvitsisi vaan siistin puvun, voidakseen mennä erään henkilön luo,
joka on hänelle suosiollinen, toisen pitäisi saada puku, suorittaa
velkansa ja päästä Orellin kaupunkiin asti, kolmannen pitäisi vaan
saada lunastetuksi pantatut tavaransa ja vähäsen rahaa voidakseen
jatkaa riitajuttua, joka varmaan päättyisi hänen edukseen, ja silloin
olisi taas kaikki hyvin. Kaikki he sanovat tarvitsevansa vaan jotain
ulkonaista, päästäkseen takaisin siihen asemaan, jota he pitävät
onnellisena ja itselleen luonnollisena.
Jos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun
tarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin,
aistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei
heidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla,
etteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän
elämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia
ihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä
samoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia
me itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien
seurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän,
mikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni.
Jos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään,
niin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut
mitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät
nyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen
varrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti,
eikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä
olemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin
tyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa,
ja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se,
jota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa
mahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen
toisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin
silloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä
en ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin
heidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot
heidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt
sitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla
heidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen
elämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää,
mutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen
elämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli
tulla onnelliseksi.
Minä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi,
ettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän
vatsansa -- oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan
ruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt,
että, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan,
parantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin
edelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista
niistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan
saanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä
he halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän
erittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten
ja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme
vuotta sitten.