Näitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä,
jota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa
on edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on
pikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä,
sorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja,
kaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja
semmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös
kerjäläisiä ja katunaisia.
Täällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon
ovella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä
paitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana
aikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina,
nälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan
mannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan,
toimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä
ihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan,
kun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa
yösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.
Ja niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta
täällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan
päinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat
tunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei
miellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten
kanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan
hyvinkin miellyttävä.
Ensimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli
työläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.
Enemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa,
puusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat
huoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja
iloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan,
puusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi
paljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti
tekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla
iloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten
ihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen
halua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan
varakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän
kysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme
antoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun
otettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava
j.n.e.
Usein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja
meidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti:
"olkaa hyvä", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa.
Semmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu,
löysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä
asukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat
asuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta,
mutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä
yritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen
köyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua
ymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.
Eräässä kortteerissa asui muuan ukko eukkoineen, jotka kaupittelivat
omenoita. Heidän huoneensa oli lämmin, puhdas ja täynnä tavaraa.
Lattia oli peitetty olkimatolla. Huoneessa oli kirstuja, kaappi,
teekyökki ja astioita. Nurkassa oli paljon pyhäinkuvia ja seinällä
riippui lakanalla peitettyjä turkkeja. Kurttunaamainen, ystävällinen,
puhelias eukko iloitsi nähtävästi itsekin hiljaisesta, onnellisesta
elämästään.
Ivan Feodotitsh, ravintolan ja kortteerien isäntä, tuli ravintolasta
ja kulki meidän mukanamme. Hän puheli ystävällisesti ja leikkiä
laskien useitten kortteerien isäntien kanssa, nimittäen heitä
kaikkia ristimä- ja isännimellä ja antaen meille heistä lyhyitä
luonnekuvauksia. Kaikki he olivat tavallisia ihmisiä, Martin
Semjonovitshejä, Pjotr Petrovitshejä, Marja Ivanovnoja, -- ihmisiä,
jotka eivät pitäneet itseänsä onnettomina, vaan samallaisina kuin
muutkin, niinkuin he todella olivatkin.
Me olimme valmistautuneet näkemään ainoastaan jotain kauheata. Mutta
tuon kauhean asemesta saimmekin nähdä jotain hyvin hyvää, semmoista,
joka ehdottomasti herätti meidän kunnioitustamme. Ja tämmöisiä
ihmisiä oli niin paljon, että repaleiset, hunningolle joutuneet,
joutilaat ihmiset, joita välistä kohtasimme heidän joukossaan, eivät
häirinneet yleistä vaikutelmaa.
Ylioppilaista se ei ollut niin kummallista, kuin minusta. He olivat
vaan tekemässä hyödyllistä työtä, niinkuin luulivat, tieteen
palveluksessa, ja sen ohella tekivät myös satunnaisia huomioitaan.
Mutta minä -- olin hyväntekijä, jonka tarkotuksena oli auttaa
onnettomia, häviöön joutuneita, turmeltuneita ihmisiä, joita
otaksuin tapaavani tässä talossa. Ja nyt minä onnettomien, häviöön
joutuneitten, turmeltuneitten ihmisten asemesta näin enimmäkseen
työtä tekeviä, rauhallisia, tyytyväisiä, iloisia, ystävällisiä ja
hyvin hyviä ihmisiä.
Erittäin elävästi tunsin sen tavatessani näissä kortteereissa sitä
huutavaa puutetta, jota aikomukseni oli auttaa.
Tavatessani tätä puutetta, huomasin aina, että se apu, jonka olin
aikonut antaa, oli jo annettu. Se oli annettu ennen minua, ja kuka
sen oli antanut? Ne samat onnettomat, turmeltuneet olennot, joita
olin aikonut pelastaa, ja puute oli autettu semmoisella tavalla, kuin
en minä olisi voinut tehdä.
Eräässä kellarissa makasi yksinäinen, lavantautia sairastava ukko.
Ukolla ei ollut ketään omaista. Muuan leskivaimo tyttärineen, joka
oli hänelle vieras, mutta oli hänen naapurinsa, hoiteli häntä,
juotti häntä teellä ja osti omilla rahoillaan hänelle lääkkeitä.
Toisessa kortteerissa makasi vaimo lapsivuodekuumeessa. Eräs nainen,
joka harjoitti epäsiveellistä elinkeinoa, tuuditteli lasta, ruokki
sitä, eikä hän kahteen päivään ollut käynyt ulkona toimessaan. Erään
orvoksi jääneen tytön oli ottanut perheeseensä muuan räätäli, jolla
itsellään oli kolme lasta. Niin että jälellä olivat ne onnettomat,
joutilaat ihmiset, niinkuin virkamiehet, kirjurit, paikattomat
lakeijat, kerjäläiset, juopot, epäsiveelliset naiset ja lapset, joita
ei voinut auttaa heti rahoilla, vaan joihin oli ensin tarkemmin
tutustuttava, ennenkuin heistä voi pitää huolta. Minä hain vaan
onnettomia, köyhyyden vuoksi onnettomia, semmoisia, joita olisi
voinut auttaa jakamalla heille meidän ylellisyydestämme. Mutta
semmoisia, niinkuin minusta näytti, emme onnistuneet tapaamaan, ja
tapasimme vaan semmoisia onnettomia, joiden auttamiseen olisi ollut
uhrattava paljon aikaa ja vaivaa.