Määrättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat
paikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän
luokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin
k:lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen
ruuan sulamista. Tulin k:lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi
osoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla
kaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli
hyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski,
vasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen,
oikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain
ääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä
teetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja,
työmiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola
oli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen
asiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan
toimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus
sitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan
tarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä
käskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti
suorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. "Vanja!" -- huusi
pieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain
kaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh,
talonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias
poika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. "Mene saattamaan
herraa väenlaskijain luo". Poika heitti salvetin, pani palttoon
päällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta.
Likaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko,
varovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun
käärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään
puurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli
hirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri
väentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli
tapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä
huomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän
väkevän löyhkän piiriin.
Poika, varoen valkoisia housujaan, saattoi minut tämän paikan ohi
ja suuntasi sitten kulkunsa erään puurakennuksen luo. Pihan läpi
kulkevat ihmiset kaikki pysähtyivät minua katselemaan. Nähtävästi oli
siististi puettu ihminen näillä seuduin harvinaisuus.
Poika vei minut erääseen pimeään ja haisevaan kellarikerrokseen.
Kulkiessamme pimeätä käytävää, avautui äkkiä yksi ovista ja siinä
näyttäytyi humalainen ukko paitasillaan, joka nähtävästi ei ollut
talonpoikaisia. Tätä miestä ajoi ja tyrkki luotaan kimakasti
vinkuen muuan pesijätär, hihat ylös käärittynä ja kädet saippuassa.
Minun oppaani työnsi juopuneen syrjään ja nuhteli häntä. "Ei sovi
tuolla tavalla häpäistä itseään", sanoi hän, "kun vielä on upseeri
olevinaan!"
Tulimme määräpaikkaamme numero 30:een. Poika avasi oven ja meitä
vastaan tulvahti saippuahöyryn, huonon ruuan ja väkevän tupakan haju.
Astuimme sisään täydelliseen pimeyteen. Ikkunat olivat vastaisella
puolella, vaan tällä puolen oli lautaseinäisiä käytäviä oikealle
ja vasemmalle ja ovia, jotka johtivat epätasaisilla laudoilla
vuorattuihin ja valkosella vesivärillä maalattuihin huoneisiin.
Pimeässä huoneessa vasemmalla näkyi vaatteita pesupunkassa pesevä
vaimo. Eräästä oikealla olevasta ovesta tirkisteli vanha mummo.
Toisesta avonaisesta ovesta näkyi karvainen, punanaamainen mies,
virsut jalassa, istuvan makuulavalla. Hän piti käsiään polvien päällä
ja heilutteli jalkojaan katsellen alakuloisesti virsujaan.
Käytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat
olivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero,
ja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja
yömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan
alla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan
kuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli
emännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä
oli emäntäkin -- vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun
tultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen
ja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta
minä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia
tarkotuksiani varten.
Tuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut
yhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut
hyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin
kurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa
asuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten
mukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten
ylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite,
teekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän
ystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat
köyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut
pikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies
oli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa
mukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei
ollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville,
ettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että
auttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.
Kun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen
lapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta,
mutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut
raha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen
hoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta
tarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin
köyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu,
kaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi
sukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä
hyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin
humalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi
mennyt kapakkaan. Tässä kortteerissa ei siis ollut semmoisia, joita
olisin luullut talon olevan täpötäynnään, semmoisia, jotka olisin
voinut tehdä onnelliseksi antamalla heille rahaa. Nämä köyhät
näyttivät minusta epäillyttäviltä. Kirjoitin muistiin mummon, vaimon
lapsineen ja miehen, päättäen ottaa ne esille, pidettyäni ensin
huolta niistä erityisen onnettomista, joita odotin tapaavani tässä
talossa. Päätin, että meidän avustuksessamme piti olla järjestystä.
Ensin autetaan kaikkein onnettomimpia, ja sitten vasta näitä. Mutta
seuraavassa ja sitä seuraavissa kortteereissa oli asianlaita sama,
kaikkialla oli semmoisia, jotka olivat ensin tarkemmin tutkittavat,
ennenkuin niitä voi auttaa. Semmoisia onnettomia taas, joille ei
tarvinnut muuta kuin antaa rahaa, että ne onnettomista muuttuisivat
onnellisiksi, ei ollut. Niinkuin se minua hävettääkin, täytyy
minun kuitenkin sanoa, että aloin tuntea pettymystä siitä, etten
löytänyt näissä taloissa mitään sen tapaista, mitä olin odottanut.
Olin odottanut löytäväni täällä joitakin erikoisia ihmisiä, vaan
läpikäytyäni kaikki kortteerit, tulin siihen vakuutukseen, etteivät
näitten talojen asukkaat ollenkaan olleet mitään erikoisia ihmisiä,
vaan aivan samallaisia kuin nekin, joitten joukossa itse elin. Aivan
niin kuin meidän, oli heidänkin joukossaan enemmän tai vähemmän
hyviä, enemmän tai vähemmän huonoja, enemmän tai vähemmän onnellisia
ja enemmän tai vähemmän onnettomia. Onnettomat olivat aivan
samallaisia onnettomia, kuin meidänkin joukossamme olevat onnettomat,
joitten onnettomuus ei riippunut ulkonaisista olosuhteista, vaan
heistä itsestään, ja jota ei voinut auttaa jollakin paperilapulla.