Minun osalleni määrättiin, omasta pyynnöstäni, alue Hamovnitsheskin
osassa, Smolenskin kauppatorin luona. Tällä alueella on joukko
taloja, joita yleensä nimitetään Rshanovin taloksi, tai Rshanovin
linnaksi. Ne kuuluivat ennen muinoin kauppias Rshanoville, mutta
nykyään ne kuuluvat Simineille. Olin jo kauan sitten kuullut
mainittavan tätä paikkaa mitä kauneimman köyhyyden ja turmeluksen
pesänä, ja senvuoksi pyysin väenlaskun toimittajia määräämään minut
sinne. Toivomukseni täytettiin.
Saatuani duuman määräyksen, läksin muutamia päiviä ennen väenlaskun
alkamista yksinäni tarkastelemaan aluettani. Saamani asemakartan
mukaan löysin heti Rshanovin linnan.
Menin sinne Nikolskin poikkikadun puolelta, jonka päässä vasemmalla
puolen on synkän näköinen talo, ilman porttia sillä puolen. Talon
ulkonäöstä arvasin sen olevan juuri Rshanovin linnan.
Laskeutuessani alamäkeä Nikolskin katua myöten tapasin muutamia
poikasia, 10--14 ikäisiä, pikku nutuissa ja palttoissa laskemassa
mäkeä, mikä jaloillaan, mikä yhdellä luistimella liukuen pitkin
jalkakäytävän jäätynyttä luisua talon luona. Pojat olivat
repaleisissa vaatteissa ja, niinkuin kaikki kaupunkilaispojat,
reippaita ja rohkeita. Pysähdyin heitä katselemaan. Nurkan takaa
tuli esiin repaleinen vanha akka, jolla oli riippuvat keltaiset
posket. Hän kulki kaupungille päin ja, niinkuin pakahtumaisillaan
oleva hevonen, hengitti hirveästi koristen joka askeleella. Tultuaan
minun kohdalleni hän pysähtyi, vetäen henkeänsä. Kaikkialla muualla
tämä vanhus olisi pyytänyt minulta rahaa, mutta täällä hän vaan
rupesi puhumaan kanssani. "Kas, sanoi hän, osottaen mäkeä laskevia
poikia, -- ei muuta, kuin vallattomuuksia! Samallaisia rshanovilaisia
niistä tulee, kuin isänsäkin ovat". Yksi pojista, jolla oli palttoo
ja lipaton lakki, kuuli hänen sanansa ja pysähtyi. "Mitä haukut?"
huusi hän akalle. -- "Itse olet rshanovilainen käärme!" -- "Asutteko
te täällä?" kysyin pojilta. -- "Asutaan, ja hän asuu kanssa. Hän
varasti saapasvarren!" huudahti poika ja nostaen ylös toisen jalkansa
läksi luistamaan eteenpäin. Eukko räjähti haukkumaan, lomaan
kovasti yskien. Mäeltä päin tuli sillä aikaa, käsiään heiluttaen
lumivalkea ukko, kokonaan repaleissa. Ukko oli sen näköinen,
kuin olisi vastikään vahvistanut itseänsä viinaryypyllä. Hän oli
nähtävästi kuullut eukon haukkumisen ja otti häntä puolustaakseen.
"Kyllä minä teille näytän senkin hirtehiset!" huusi hän poikasille,
ikäänkuin aikoen lähteä heitä takaa ajamaan. Kerjuulla ollessaan
kaupungilla tämä ukko herättää huomiota vanhuudellaan, heikkoudellaan
ja köyhyydellään. Täällä hän sitä vastoin näytti iloiselta,
päivätyöstään palaavalta työmieheltä.
Minä läksin ukon jälessä. Hän kääntyi vasemmalle Prototshnin
poikkikadulle ja, kuljettuaan koko talon ja portin sivu, katosi
ravintolaan.
Prototshnin kadun puolella on kaksi porttia ja useampia ovia:
ravintolan, kapakan ja muutamien ruoka- ynnä muitten puotien. Tämä
on juuri Rshanovin linna, Kaikki täällä on harmaata, likaista,
haisevaa -- sekä rakennukset, asumukset, pihat että ihmiset.
Suurin osa ihmisistä, joita täällä tapasin, olivat repaleisia ja
puolialastomia. Toiset kävelivät, toiset juoksivat ovesta ovelle.
Kaksi hieroi kauppaa jostakin rääsystä. Minä kiersin koko rakennuksen
ja, palattuani entiseen paikkaan, pysähdyin erään talon portille.
Teki mieleni pistäytyä sisään katsomaan, mitä piellä tehtiin itse
keskuksessa, mutta minua iletti, en tiennyt, mitä sanoa, jos minulta
olisi kysytty asiaani. Jonkun aikaa epäröityäni astuin kumminkin
sisään. Heti pihalle tultuani tunsin ilettävän löyhkän. Piha oli
hirmuisen likainen. Käännyin nurkan taa ja samassa kuulin vasemmalta
puoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten
jalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita.
Ensimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä,
haalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen
kintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen
levyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni
portaitten alapäässä. "Et pääse käsistäni", sanoi hän, nauraen. "Kas
sitä kierosilmäistä pirua", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään
tuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: "ketä
haet?" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois.
Kummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, -- senjälkeen,
mitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa -- haukkuvan akan, iloisen
ukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta
puolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren
hyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta
nyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille
tahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien
nälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän
johonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä
kokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin
nyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista
itsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy
elää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka
heidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä
ymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä,
uljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi
kerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen
ihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, -- se ei ollut samaa,
kuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen -- vaan
kysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja
kun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan
samallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset
intohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja
kysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä
näyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi.
Mutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.