Samana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin
vaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä -- eräs kaupungin
asukkaista -- alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä,
että se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan
maalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina
niin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on
sivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei
siinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä
aloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla
ja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään,
mitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet
silmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni
edessä. Minä huusin: "niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!"
Minua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut
mistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on
epämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että
semmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa
aihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.
Tunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa
tiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.
Ennestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle
nyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän
ilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle
piinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni
edes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta
nähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen
tapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine
kuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita,
enkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä,
viluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada
päästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa
kanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen
syyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi
toinenkin, joka himmensi edellisen.
Kun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille
ystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin
ensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat
hyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja
antoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun
vaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin
hyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin
ennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen
ja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni
johdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.
Kenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä
ylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän
minun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt.
Muuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi,
mutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.
Ja senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa,
niinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen
verran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa,
jotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen
hyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni.
Aloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa
saatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että
jo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni
koko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä,
mutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta
tukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli
paraillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti
minusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa
tahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa
hyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa
näytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä
verraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman:
herättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista
köyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka
haluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki
köyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille
yksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä,
lähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun
ja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi
ajattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen,
muodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan
kaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse
kehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee
pitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen
parantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä,
puutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon
saan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen
kaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme
viiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa
ja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta,
jommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.
Laadittuani tämän suunnitelman, kirjoitin siitä artikkelin ja,
ennenkuin annoin sen painoon, menin tuttavien luo, joilta toivoin
saavani kannatusta. Kaikille, joita tapasin sinä päivänä (käännyin
etupäässä rikkaitten puoleen), puhuin melkein sitä samaa, minkä
olin kirjoittanut sanomalehteen. Ehdotin, että käyttäisimme
hyväksemme väenlaskutoimitusta, oppiaksemme tuntemaan köyhäin tilaa
Moskovassa ja auttaaksemme sitä sekä toimella että rahoilla ja
saadaksemme aikaan sen, ettei köyhiä ollenkaan olisi Moskovassa,
jolloin me, rikkaat, hyvällä omallatunnolla voisimme nauttia
niistä elämän eduista, joihin olimme tottuneet. Kaikki kuuntelivat
minua tarkkaavaisesti ja totisina, mutta niinpian kuin kuuntelijat
ymmärsivät, mistä oli kysymys, tulivat he ikäänkuin hämilleen. Heitä
ikäänkuin hävetti ja etupäässä minun puolestani, se, että minä puhuin
tyhmyyksiä, joita kuitenkaan ei voinut suoraan sanoa tyhmyyksiksi.
Oli ikäänkuin jokin ulkonainen syy olisi velvoittanut heitä
myöntymään tuohon minun tyhmyyteeni.
-- Niin. Tietysti. Se olisi hyvän hyvä asia, sanottiin minulle.
-- Itsestään on ymmärrettävää, ettei asialle voi olla olematta
myötätuntoinen. Niin, teidän ajatuksenne on oivallinen. Minä olen
itsekin sitä ajatellut, mutta ... meillä ollaan yleensä niin
välinpitämättömiä, että tuskin saattaa odottaa mitään suurta
menestystä... Muuten, minä puolestani olen valmis asiata kannattamaan.
Tähän tapaan puhuivat kaikki. Kaikki suostuivat, mutta suostuivat,
niinkuin minusta näytti, ei minun vakuutukseni vaikutuksesta, eikä
omasta halustaan, vaan jonkin ulkonaisen syyn vaikutuksesta, joka ei
sallinut olla suostumatta. Minä huomasin sen jo siitä, ettei yksikään
raha-apua luvanneista itse määrännyt summaa, jonka aikoi antaa, joten
minun piti se määrätä ja kysellä: "siis voin odottaa teiltä 300, tai
200, tai 100, tai 25 ruplaa?" Eikä kukaan antanut rahoja. Huomautan
tästä senvuoksi, että, kun ihmiset antavat rahaa johonkin omasta
halustaan, he tavallisesti kiirehtivät antamaan. Aition tilaamiseen
Sarah Bernardin näytäntöön annetaan heti rahat käteen, että asia
olisi päätetty. Tässä tapauksessa sitä vastoin ei yksikään niistä,
jotka suostuivat antamaan rahaa ja ilmaisivat myötätuntoisuutensa,
tarjonnut heti rahoja, vaan ainoastaan ääneti myöntyi minun
määräämääni summaan. Viimeisessä talossa, jossa kävin sinä iltana,
tapasin sattumalta suuren seuran kokoontuneena. Sen talonemäntä oli
jo useampia vuosia toiminut hyväntekeväisyyden alalla. Ulko-oven
edessä seisoi useita vaunuja, eteisessä istui useita lakeijoja
kaihissa puvuissa. Isossa vierashuoneessa kahden pöydän ääressä istui
naisia, puettuina kalliisiin pukuihin ja kalliisiin koristuksiin,
laitellen pukuja pienille nukeille. Muutamia nuoria herroja oli
naisten ääressä. Näitten naisten tekemistä nukeista piti tulla
arpajaisvoittoja köyhäin arpajaisiin.
Tämän vierashuoneen ja siihen kokoontuneitten ihmisten näkeminen
teki minuun hyvin epämiellyttävän vaikutuksen. Puhumatta siitä, että
tänne kokoontuneitten ihmisten omaisuus nousi muutamiin miljooneihin,
puhumatta siitä, että yksin korot siitä pääomasta, joka täällä
oli tuhlattu pukuihin, pitseihin, pronssikuviin, rintaneuloihin,
vaunuihin, hevosiin, lakeijoihin, olivat sata kertaa suuremmat sitä,
mitä kaikki nämä naiset ansaitsivat, olivat menot kaikkien näitten
naisten ja herrain vierailusta: itse ajosta sinne, hansikkaista,
liinavaatteista, kynttilöistä, teestä, sokerista, leivoksista
sata kertaa suuremmat, kuin mitä täällä saatiin ansaituksi. Minä
näin kaiken tuon ja sen vuoksi olisin voinut ymmärtää, etten
täällä ainakaan löydä kannatusta asialleni, mutta minä olin tullut
tehdäkseni ehdotukseni, ja niin raskasta kuin se minulle olikin,
sanoin sanottavani.
Läsnä olleista eräs naishenkilö tarjosi minulle rahaa, sanoen, ettei
hän tunteellisuutensa vuoksi itse kyennyt köyhien luona käymään,
vaan rahaa oli kyllä valmis antamaan. Paljonko rahaa hän antaa ja
milloinka hän ne minulle toimittaa, sitä hän ei sanonut. Toinen
naishenkilö ja eräs mieshenkilö tarjoutuivat käymään köyhien luona,
mutta minä en käyttänyt hyväkseni heidän tarjoustaan. Mahtavin
henkilö, jonka puoleen käännyin, sanoi minulle, ettei asiassa
paljon voinut tehdä, sillä varoja oli vähän. Varoja taas oli vähän
senvuoksi, että Moskovan rikkaat olivat jo kaikki lukuun otetut
ja kaikilta oli jo saatu, mitä suinkin oli voitu, että kaikille
näille hyväntekijöille oli jo annettu arvonimet, mitalit y.m.
kunnianosoitukset, että menestyksellä rahankeräystä jatkaakseen
täytyy pyytää joitakin uusia palkintoja hallituksen puolelta, joka on
ainoa tehokas keino, vaikka hyvin vaikea.
Palattuani kotiin sinä päivänä, panin maata sillä aavistuksella,
ettei minun tuumastani tule mitään, ja samalla häpeissäni ja tuntien,
että koko tämän päivän olin tehnyt jotain hyvin ilettävää ja
hävettävää. Mutta minä en jättänyt asiata sillensä. Ensiksikin oli
asia kerran pantu alulle, ja ylpeydentunnekin olisi estänyt minua
siitä luopumasta; toiseksi ei ainoastaan asian menestys, vaan itse
sen harrastaminen teki minulle mahdolliseksi jatkaa elämää niissä
oloissa, joissa elin, jota vastoin epäonnistuminen olisi pakoittanut
minut luopumaan elämäntavastani ja etsimään uusia elämän uria. Ja
sitä itsetiedottomasti pelkäsin. Minä en uskonut sisällistä ääntäni,
vaan jatkoin alkamaani työtä.
Annettuani kirjoitukseni painoon, luin sen korrehtuurin Duumassa.
Luin sen punehtuen ja änkyttäen, niin kovin minua iletti. Samaten
näkyi hävettävän kaikkia kuulijoitanikin. Kun luettuani kirjoitukseni
kysyin, suostuvatko väenlaskun toimittajat ehdotukseeni, että he
toimituksen päätyttyä jäisivät paikoilleen, ollakseen välittäjinä
seuran ja puutetta kärsivien välillä, syntyi tuskastuttava
hiljaisuus. Sitten esiintyi kaksi puhujaa. Nämä puhujat koittivat
parantaa minun ehdotukseni aikaansaamaa tuskastuttavaa vaikutusta.
He ilmaisivat minulle myötätuntoisuutensa, mutta samalla viittasivat
tuon minun kaikkien hyväksymän tuumani epäkäytännöllisyyteen.
Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus. Mutta kun minä sittemmin
kuitenkin, tahtoen ajaa asiani perille, kyselin väenlaskun
toimimiehiltä, kultakin erikseen, tahtoisivatko he, väenlaskua
toimittaessaan ottaa selvää köyhien tarpeista ja jäädä sitten
paikoilleen, ollakseen välittäjinä köyhien ja rikkaitten välillä,
joutuivat he taas hämilleen. Heidän katseensa sanoivat ikäänkuin
minulle: vaikka kunnioituksesta sinua kohtaan koetettiinkin lieventää
sinun tyhmyyttäsi, niin sinä sittenkin sitä tyrkytät. Semmoinen
oli heidän kasvojensa ilme, mutta sanoilla he kumminkin ilmaisivat
suostumuksensa, ja kaksi heistä, ikäänkuin edeltäpäin siitä
sovittuaan, sanoivat aivan samoilla sanoilla: "me katsomme olevamme
_siveellisestä velvoitetut_ sen tekemään". Saman vaikutuksen teki
ilmoitukseni myöskin väenlaskussa avustaviin ylioppilaisiin, kun
puhuin siitä, että me väenlaskun ohella tulisimme pitämään silmällä
myöskin hyväntekeväisyystarkoituksia. Puhuessamme tästä, huomasin,
että heitä hävetti katsoa minua silmiin, niinkuin usein hävettää
katsoa silmiin hyväntahtoista ihmistä, joka puhuu tyhmyyksiä. Saman
vaikutuksen teki niinikään kirjoitukseni sanomalehden toimittajaan,
poikaani, vaimooni, mitä erillaisimpiin ihmisiin, joille annoin sen
luettavaksi. Kaikki tulivat jostakin syystä hämilleen, mutta kaikki
katsoivat tarpeelliseksi hyväksyä itse ajatuksen, ja kaikki heti
tämän hyväksymisensä ilmaistuaan alkoivat tuoda esiin epäilyksiänsä
asian menestymisestä ja tuomita yhteiskuntamme ja kaikkien ihmisten
välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, lukuunottamatta nähtävästi heitä
itseään.
Sydämmeni syvyydessä yhä tunsin, ettei tämä kaikki ollut sitä
oikeata, ettei tästä mitään voinut tulla, mutta kirjoitus oli
painettu ja minä ryhdyin ottamaan osaa väenlaskutoimitukseen. Olin
asian pannut alulle ja se veti minut mukaansa.