Kun puhuin kaupunkilaisille tuosta kaupunkilaisesta köyhyydestä,
sanottiin minulle aina: "Oi, se ei ole vielä mitään -- kaikki
tuo, mitä olette nähneet. Mutta menkääpä Hitrovin torille ja
sikäläisiin yömajoihin. Siellä te vasta saatte nähdä oikean
'kultaisen komppaniian'." Eräs leikinlaskija sanoi, ettei se enää
ollut komppaniia, vaan kultainen rykmentti -- niin paljon niitä
oli lisääntynyt. Leikinlaskija oli oikeassa, mutta hän olisi ollut
vieläkin enemmän oikeassa, jos olisi sanonut, että näitä ihmisiä on
nykyään Moskovassa ei komppaniia, eikä rykmentti, vaan kokonainen
armeija, ehkä noin 50 tuhatta. Vanhat kaupungin asukkaat, puhuesssaan
minulle kaupungin kerjäläisistä, tekivät sen aina jonkinmoisella
mielihyvällä, ikäänkuin kerskaten minun edessäni sillä tiedollansa.
Muistan, että ollessani Lontoossa sikäläiset vanhat kaupunkilaiset
niinikään kerskailivat, puhuessaan lontoolaisesta köyhyydestä. Niin
sitä meillä muka.
Ja minun teki mieli nähdä kaikki tuo köyhyys, josta minulle oli
puhuttu. Monta kertaa tein lähtöä Hitrovin torille päin, mutta joka
kerta minua kammoksutti ja hävetti. "Miksi menen katsomaan ihmisten
kärsimyksiä, joita en voi auttaa?" -- puhui yksi ääni. "Ei, jos
sinä elät täällä ja näet kaupunkilaiselämän kaikki ihanuudet, niin
meneppä katsomaan tuota toistakin", -- sanoi toinen ääni. Ja niinpä
minä eräänä kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä läksin astumaan
tuota kaupunkilaista köyhyyden keskipistettä, Hitrovin toria kohti.
Oli arkipäivä, kello kävi neljättä. Jo Soljankan kadulla aloin nähdä
yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joilla oli kummalliset, toisilta
saadut vaatteet ja vielä kummallisemmat jalkineet, ihmisiä, joilla
oli hyvin sairaannäköiset kasvot ja heillä kaikille yhteinen
omituinen halveksiva katse. Mitä kummallisimmassa, hullunkurisimmassa
puvussa oleva ihminen kulki aivan vapaasti, nähtävästi vähääkään
välittämättä siitä, miltä hän toisista voi näyttää. Kaikki nämä
ihmiset kulkivat samaan suuntaan. Kysymättä tietä, jota en tuntenut,
kuljin heidän jälessään ja tulin Hitrovin torille. Torilla oli
samallaisia naisia repaleisissa nutuissa, palttoissa ja kapoteissa,
saappaat tai kalossit jalassa ja yhtä vapaita, välinpitämättömiä
pukujensa hullunkurisuudesta, vanhoja ja nuoria. He istuivat,
kaupittelivat jotakin, kuljeksivat tai riitelivät. Väkeä oli torilla
vähän. Nähtävästi oli toriaika ohi ja suurin osa ihmisiä kulki
mäkeä ylös torin sivu ja torin halki, yhä samaan suuntaan. Minä
läksin kulkemaan heidän jälessään. Mitä pitemmälle jouduin, sitä
enemmän yhtyi samallaisia ihmisiä samalle tielle. Edelläni kulki
kaksi naista, toinen vanha, toinen nuori, puhellen jostain asiasta.
Jokaista asiaan kuuluvaa sanaa seurasi pari asiaan kuulumatonta,
mitä törkeintä sanaa. He eivät olleet humalassa, vaan jokin asia
heitä näkyi huolestuttavan. Vastaantulijat ja jälessä kulkijat eivät
kiinnittäneet minkäänlaista huomiota tuohon heidän puheeseensa, joka
minua niin kummastutti. Näillä seuduin nähtävästi aina puhuttiin
sillä tavalla. Vasemmalla oli yksityisiä yömajoja, ja muutamat
poikkesivat sinne, toiset taas jatkoivat matkaansa. Tultuamme mäelle,
oli edessämme katujen kulmassa iso talo. Suurin osa niistä, jotka
kulkivat minun kanssani, pysähtyi talon luo. Koko katukäytävä tämän
talon edessä oli täynnä samallaisia ihmisiä, jotka seisoivat tai
istuivat käytävällä tai kadulla. Oikealla puolen sisäänkäytävää oli
naisia, vasemmalla miehiä. Minä menin naisten sivu, menin miesten
sivu (kaikkiaan oli väkeä muutamia satoja) ja pysähdyin rivin päähän.
Talo, jonka luona nämä ihmiset odottelivat, oli Ljapinin maksuton
yömaja. Ihmisjoukko oli sisäänpääsöä odottavia yömajalaisia. Kello 5
iltapäivällä avataan ovet ja päästetään sisään. Tänne olivat tulossa
melkein kaikki ihmiset, joitten sivu olin kulkenut.
Lähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella.
Vaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat
hyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa
oli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä --
toisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen -- olet pysähtynyt tähän
meidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako,
joka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä
piinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla
olemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat
tämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa,
mutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme
meitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin
meidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme
silmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme
toisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli
pöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja
kuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen.
Kolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista
läheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen
kanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään
virkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään
ja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista,
oli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. "Työtä", sanoi
mies, "ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan
kuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni
pannut, sen saatte uskoa". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä.
Varimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä
viittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti
kuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli
käsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään
hän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista,
ovat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten
se loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja
pilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä
lämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä "sakuskalla" (kapakoissa
olevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan
pois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi
odottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään
linnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. "Torstaina kuuluu
poliisi tulevan käymään". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin
luvattu maa).
Hänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat
todeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea,
pitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä,
olkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa,
tunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan,
mutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille,
toivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle
varimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä
ja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso
mustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä,
ilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli
pitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla,
virsut jalassa -- humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa,
silmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa
kuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten
toisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään
lasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat
häntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten
vino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa
jaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen,
sitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset,
rukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien
varimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi
rahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko
piiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies
huusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja
hänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita
miehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut
pois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin
jalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat
minuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia,
nääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli
mukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan.
Talo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä
varten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso
huone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan
telttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja
alhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja
ja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä
ylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä
ihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät.
Menin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa.
Heidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut.
Hänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja
minä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin
tehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin
päästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia
oli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin
syömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi
hännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.
Kolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien
katsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla.
Minä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin
kaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet
esiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä
tehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista
ja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en
järjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että
kaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä
lorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa
toimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä
he itseään miten hyvänsä, -- että murha on murha, ja että tuo
synti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja
toimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin
nytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet
ihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien
semmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja
muut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla
ja lattioita matoilla, -- sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä
hyvänsä. -- on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan
yhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä
suvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus
näiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä
tapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se,
että olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa
toimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut
estää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin
tietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta.
Jälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani
olevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä
minulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin
silloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani
yhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa,
silloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin
toisella ei ole yhtäkään.