Olen koko elämäni elänyt maalla. Kun vuonna 1881 muutin asumaan
Moskovaan kummastutti minua kaupunkilainen köyhyys. Minä tunnen
maalaisen köyhyyden, mutta kaupunkilainen köyhyys oli minulle uutta
ja käsittämätöntä. Moskovassa ei voi päästä kadun päähän tapaamatta
kerjäläisiä ja omituisia kerjäläisiä, jotka eivät ole maalaisten
kerjäläisten näköisiä. Näillä kerjäläisillä ei ole pussia mukanaan
eikä Kristuksen nimeä huulillaan niinkuin maalaisilla kerjäläisillä.
Moskovalaiset kerjäläiset eivät kanna pussia eivätkä pyydä almua.
Useimmiten he, kohdatessaan teidät tai päästäessään teidät ohitsensa
menemään, koettavat vaan kohdata teidän katseenne. Ja, päättäen
katseestanne, he joko pyytävät, tai ovat pyytämättä. Minä tunnen
erään sellaisen kerjäläisen, joka on aatelissukua. Ukko kävelee
hitaasti, nyökäytellen ruumistaan joka askeleella. Kohdatessaan
teidät hän nyökäyttää ruumistaan, ikäänkuin kumartaen teille. Jos te
pysähdytte, ottaa hän lakin päästään, kumartaa ja pyytää almua, mutta
jos ette pysähdy, on hän olevinaan, että hänellä on vaan semmoinen
käyntitapa, ja hän jatkaa matkaansa, kumartaen samalla tavalla
joka askeleella. Se on oikea moskovalainen kerjäläinen. Alussa en
tiennyt, minkätähden moskovalaiset kerjäläiset eivät pyydä suoraan;
sittemmin kyllä ymmärsin miksi he eivät sitä tee, mutta en sittenkään
käsittänyt heidän asemaansa.
Kerran, kulkiessani Afanasjevin poikkikatua, näin poliisin asettavan
ajurin kärriin vesitaudin turvottamaa, repaleista miestä. Minä
kysyin: "mistä syystä?" Poliisi vastasi: "kerjäämisestä". -- "Onko se
sitten kiellettyä?" -- "On kai" -- vastasi poliisi.
Vesitautinen vietiin ajurilla. Minä otin toisen ajurin ja läksin
ajamaan heidän jälessään. Tahdoin päästä selville, oliko se totta,
että kerjääminen on kiellettyä ja miksi se on kiellettyä. En
voinut mitenkään käsittää, kuinka voi kieltää ihmistä pyytämästä
jotain toiselta, enkä sitä paitsi voinut uskoa kerjäämisen olevan
kiellettyä, kun Moskova on täynnä kerjäläisiä. Tulin poliisiasemalle,
jonne kerjäläinen oli viety. Siellä istui pöydän ääressä sapelilla ja
revolverilla varustettu mies. Kysyin: "Mistä syystä tuo mies otettiin
kiinni?" Sapeliherra katsahti minuun ankarasti ja sanoi: "mitä se
teitä liikuttaa?" Mutta huomaten tarpeelliseksi selittää minulle
jotakin, hän lisäsi: "esimiehet käskevät korjaamaan semmoisia, se on
siis tarpeen". Minä läksin. Se poliisi, joka oli tuonut kerjäläisen,
istui eteisessä tarkastellen veltosti jotakin muistiinpanokirjaa.
Kysyin häneltä: "onko se totta, että kerjäläisiltä on kielletty
almun pyytäminen?" Poliisi heräsi, katsahti minuun, rypisti otsaansa
ja vaipui sitten taas entiseen uneliaisuuden tilaansa. Ryhtyessään
uudestaan kirjaansa tutkimaan hän sanoi: "esimiehet käskevät, siis
täytyy". Minä menin ulos ajurin luo.
-- No, mitä? Ottivatko? kysyi ajuri, jota nähtävästi myöskin huvitti
tämä asia.
-- Ottivat, vastasin hänelle. Ajuri pudisti päätään.
-- Onkos teillä täällä Moskovassa kielletty almun pyytäminen? kysyin.
-- Kuka heitä tietää, sanoi ajuri.
-- Mitenkäs se niin on, sanoin minä, -- kerjäläinenhän on Kristuksen
oma ja hänet viedään poliisikamariin.
Nykyään on siitä kuitenkin jo luovuttu, ei enää vaadita.
Sittemmin näin vielä monta kertaa poliisien vievän kerjäläisiä
poliisikamariin, ja sitten Jusupovin työhuoneeseen. Kerran tapasin
Mäsnitskajan kadulla joukon semmoisia kerjäläisiä, noin kolmekymmentä
henkeä. Niitten edellä ja takana kulki poliiseja. Kysyin: "mistä
syystä?" -- Kerjäämisestä.
Asia on niin, että lain mukaan oli kerjääminen Moskovassa kielletty
kaikilta niiltä kerjäläisiltä, joita tapaa siellä useampia joka
kadulla ja joita rivittäin seisoo jumalanpalveluksen ja varsinkin
hautajaisten aikana joka kirkon ovella.
Mutta minkästähden toisia korjataan ja suljetaan jonnekin, toisia
jätetään rauhaan? Siitä en päässyt ollenkaan selville. Onko heidän
joukossaan laillisia ja laittomia kerjäläisiä, vai onko heitä niin
paljon, ettei kaikkia saa korjatuksi, vai kerääntyykö niitä uusia,
kun toiset on korjattu?
Kerjäläisiä on Moskovassa paljon joka lajia. On semmoisia, jotka
pitävät kerjäämistä elinkeinonaan, on todellisiakin kerjäläisiä,
semmoisia, jotka jollakin tavoin ovat joutuneet Moskovaan ja
tosiaankin kärsivät puutetta.
Näitten kerjäläisten joukossa on usein talonpoikaispukuisia miehiä
ja vaimoja. Olen usein tavannut semmoisia. Muutamat niistä ovat
täällä sairastuneet ja sitten, päästyään sairashuoneesta, ovat
kykenemättömiä itseään elättämään ja matkustamaan kotiseudulleen.
Toiset taas ovat sen lisäksi ruvenneet juopottelemaan. Niistä, jotka
eivät olleet sairaita, olivat muutamat tulipalon kautta kärsineitä,
tai ikäkuluja, tai vaimoja, joilla oli lapsia, toiset taas aivan
terveitäkin ja työkykyisiä. Nuo aivan terveet kerjäävät miehet
herättivät erityisesti minun huomiotani. Tultuani Moskovaan otin
nimittäin tavakseni, ruumiin liikettä saadakseni, käydä työssä
Vorobjevin mäellä kahden miehen kanssa, jotka sahasivat siellä puita.
Nämä miehet olivat aivan yhtä köyhiä, kuin nekin, joita tapasin
kaduilla. Toinen niistä oli nimeltään Pietari, sotamies Kalugasta,
toinen Simo, Vladimirin kuvernementistä. Heillä ei ollut mitään muuta
kuin vaatteet, mitkä oli päällä ja kädet. Ja näillä käsillään he
ansaitsivat, hyvin kovalla työllä, 40--50 kopeekkaa päivässä, joista
molemmat panivat vielä osan säästöön, toinen ostaakseen itselleen
turkin, toinen saadakseen kerätyksi matkarahat kotiseudulleen
päästäkseen. Kun kohtasin samallaisia miehiä kadulla, kiinnittivät ne
senvuoksi erityistä huomiotani. Minkätähden toiset tekevät työtä, ja
toiset kerjäävät?
Kohdatessani semmoisen miehen, kysyin tavallisesti, mitenkä hän
oli joutunut moiseen tilaan. Kerran tapasin aivan terveen miehen
kerjäämässä. Kysyin, kuka hän on ja mistä. Hän sanoi tulleensa
työansiolle Kalugasta. Aluksi olivat hän ja toverinsa saaneet työtä
eräältä isännältä. Kun se työ loppui, alkoivat he etsiä toista,
mutta eivät saaneet. Toveri jätti hänet ja siitä saakka oli hän
toista viikkoa saanut ponnistella, syötyään kaiken, mitä hänellä oli
ollut. Ei hänellä ollut sahaa, ei kirvestä, eikä rahaa, millä ostaa.
Minä annoin hänelle rahaa sahan ostoon ja neuvoin työpaikan, mihin
tulla. Olin jo, edeltäpäin sopinut Pietarin ja Simon kanssa, että he
ottaisivat hänet työhön.
-- Muistahan, että tulet. Siellä on paljon työtä.
-- Kyllä tulen, kuinkas muuten? Ei ole hauskaa kuleksia kerjuulla.
Työtä kyllä osaan tehdä.
Mies vannoi tulevansa ja minusta näytti, ettei hän tahtonut pettää,
vaan tosiaankin aikoi tulla.
Seuraavana päivänä sain työpaikalla kuulla, ettei miestä ollut
näkynyt. Samalla tavalla petti minut moni muukin. Jotkut pettivät
minua silläkin keinoin, että sanoivat tarvitsevansa rahaa pilettiin,
päästäkseen matkustamaan kotiin, mutta jonkun ajan kuluttua tapasin
heidät taas kadulla. Useat heistä jo tunsin ja he tuntiessaan minut,
karttoivat minua. Välistä sattui niinkin, että joku heistä, joka
oli minut unohtanut, koetti uudistaa vanhan petoksensa. Siten tulin
huomaamaan tässäkin luokassa olevan paljon petkuttajia, mutta nämä
petkuttajat olivatkin hyvin kurjia. Kaikki he olivat puolialastomia,
köyhiä, laihoja, sairaaloisia. Ne olivat niitä jotka todellakin
paleltuvat, tai hirttäytyvät, niinkuin sanomalehdistä tiedämme.