_Joulukuun 1 p:nä_ minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta.
Uudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta
kaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti
nostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta
tarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja
äksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni
murskaksi.
Pahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja
noituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä
palvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin
sekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit,
saman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin
ladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin
pohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja
kaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa
kiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa
suorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää,
kun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä
sanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.
Kuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien,
jäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita
solateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja
aivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään
hoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava
sanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin
leipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.
Tällä tavoin ehdimme viho viimein _Liang-tsheo-fuun_, erääsen Kiinan
suurimpia kaupunkeja. Täällä, kuten useammassa paikassa ennen ja
myöhemminkin tällä osalla matkaa, ottivat eurooppalaiset ja
amerikkalaiset lähetyssaarnaajat, niissä useita nuoria naisia, minut
mitä vierasvaraisimmin vastaan.
Taas oli aavikkomatka edessäni. Päästäkseni _Ning-shaan_, lähimpään
Pekingin tien varrella olevaan suureen kaupunkiin, oli minun kulettava
Ala-shanin aavikon yli. Kameeleja täytyi sen vuoksi taas hankkia ja me
onnistuimmekin, vaikka vasta kaksitoista päivää kauppaa hierottuamme,
saamaan niitä.
Liang-tsheo-fussa on sananlennätin-asema ja minä käytin tilaisuutta
Shanghain kautta lähettääkseni sähkösanoman kuningas Oskarille
ilmoittaen tulostani edelliseen kaupunkiin, ja oli minulla ilo itse
joulunaattona saada onnentoivotusvastaus kuninkaalta.
Liang-tsheo-fu on melkoinen kaupunki ja on siinä läheisine kylineen
lähemmä satatuhatta asukasta. Kaupunkia ympäröi paksut muurit ja siihen
johtaa neljä komeata porttia. Pääkadut ovat leveät, elämä niillä
vilkasta ja kirjavata, rattaita, karavaaneja ja kauppiaita teuhaa joka
nurkassa.
Tein koko joukon ostoksia Tien-tsin-makasiinissa, joka oli kokonainen
pasaasi komeine myymälöineen. Muun muassa ostin kaksi "shooloota" eli
käsiuunia, jotka olivat pyöreän teekannun muotoisia ristikkokansineen.
Ne täytetään tuhkalla ja niihin haudataan muutamia hehkuvia hiiliä,
jotka pitävät shooloon lämpimänä vuorokauden. Ilman tätä käytännöllistä
laitosta minä olisin matkalla Pekingiin useammassa kuin yhdessä
tilaisuudessa palelluttanut käteni.
Liang-tsheo-fussa vietin neljännen joulunaattoni tällä pitkällä
matkalla ja iloitsin ajatellessani saavani ensi joulunaattoa viettää
oman lieden ääressä syntymämaassa. _Joulukuun 24 p._ oli aina vaikea
päivä. Ikävöin silloin enemmän kuin koskaan kotiin. Tänä vuonna se
kului yhtä huomaamattomasti kuin tavallisetkin päivät. Minä olisin
haetuttanut vuorelta joulukuusen, mutta lähetyssaarnaajat pitivät sitä
pakanallisena tapana. Sen sijaan istuimme tarinoiden kamiinin ääressä
kunnes minä aikaiseen ryömin turkkiloukkaaseni kylmään kirkkosaliin,
joka minulle oli osoitettu asunnoksi ja missä lämpö jouluyönä
laskeutui -15,8°.
_Joulukuun 16 p._ saimme viimeinkin 3 miestä ja 8 kameelia. Vielä
kerran ladottiin taakat pitkää matkaa varten. Meillä oli 465 km
Ning-shaan.
_28 p._ varhain aamulla läksimme matkaan, mutta emme olleet ehtineet
etemmä kuin pohjoisen kaupungin portin ulkopuolella olevalle avoimelle
paikalle, kun kaksi ryysypukuista kiinalaista tuli meitä vastaan alkaen
vilkkaasti keskustella kameelinajajaimme kanssa. Toinen miehistä
kääntyi sitten Islam Bajn puoleen ja tarjoutui sujuvalla turkinkielellä
viemään meidät Ning-shaan viidestäkymmenestä taelista. Hän kertoi
olleensa Kashgarissa ja Aksussa useita vuosia ja itsellään olevan
yhdeksän komeata kameelia, paljon parempia kuin meidän.
Tämä tilaisuus samalla kertaa saada oivallinen tulkki oli liian kallis
antaaksemme sen mennä läpi käsiemme. Levähdimme keskellä tietä. Uudet
miehet tulivat yhdeksän kameelinsa kera ja tunnissa oli kuormat
muutettu.
Tiemme Ning-shaan kävi laajan kierroksen tehden Ala-shanin aavikon
poikki kaakkoon. Kameelit olivat mainiot, kulkivat tyynesti ja
varmasti, ja miellyttävältä tuntui taas tuommoisella kestävällä ja
muhkealla eläimellä ratsastaminen. Mutta hyvä oli tiekin kulkien kovaa,
tasaista, ruohoista maata. Seudun asutus väheni kuitenkin vähitellen,
kylät harvenivat, mutta vielä tapasimme aasikaravaaneja ja
härkärattaita, jotka kulettivat maalaistavaroita kaupunkiin. Jo nyt
leveni oikealle matalia hiekkasärkkiä: siinä oli aavikon reuna.
Pienessä _Tjing-Janin_ kaupungissa viivyimme päivän, sillä
kameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen
aavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta,
eteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja
majataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin
hiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen
hyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että
matkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten
aikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin
Kiinan majatalojen syöpäläisten seassa.
Kun minä _tammikuun 1 p. 1897_ olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai
mandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen
tuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua
_Vang-je-fuun_, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen
ja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten
kuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme
tuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli
kuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti
meidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän
täytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis,
ja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.
Karavaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta
suuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli
"sairas". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia
polttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun
he hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja
sanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan
minä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle
Pekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.
Se naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo
päivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi
madellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä
niin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain
toimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.
Kirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois.
Tuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi
saatoimme taas lähteä matkaan.
Muutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme
erämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja
eläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten
ainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät
sillä "kangerejaan", savitiloja, joilla nukkuvat.
_6 p._ painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita
hiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut,
okainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia
muistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi
särkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se
surkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.
Ei täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa.
_Ala-shanin_ aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat
hajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia.
Tie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit
saattavat täällä kulkea.
Että aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen
havaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa
oli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin
mongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset
kameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän
kameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti,
jankuttamatta ja nurisematta.
Seuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme
vain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari
pistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla
pitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.
Keskellä yötä kuului taas kellot, ja suuri karavaani asettautui kaivon
ympärille, missä meillä oli leirimme. Tavarapaaleja ja kuormasatuloita
ladottiin päällekkäin, kameelit päästettiin laitumelle, teltta
pystytettiin, tulia viritettiin, kiinalaiset huusivat ja rähisivät.
Kokonaisuudessaan se oli vilkas taulu erämaan yöpimeässä.
Kameelikaravaanit Ning-shan ja Liang-tsheo-fun välillä käyttävät pitkää
pohjoista aavikkotietä kernaammin kuin eteläistä, paljoa lyhempää
ajotietä pääasiassa päästäkseen tullihuoneista ja majatalo-maksuista
ynnä muista kustannuksista, joita tulee kulkiessa asutuissa seuduissa.
Pohjoisella tiellä he ovat vapaat kaikista näistä maksuista ja
kulettavat kerallaan evästä minkä tarvitsevat, enimmäkseen suuria
leipäkakkuja. Kameelit hoitavat itse itsensä ja syövät erämaan kuivia,
kovia kasveja. Karavaani ei lähde liikkeelle ennenkuin kolmen aikaan
iltapäivällä, jotta kameelit saisivat syödä niin kauvan kuin on
valoisa, ja matkaavat sitten yöllä. Kaivolla laitetaan illallinen, jona
on "mieniä", kuivatusta lihasta ja vihanneksista sekä murennetusta
leivästä keitettyä soppaa, ja teetä.
Oivallista, leveätä ja kovaa tietä kulkien, joka keltaisena nauhana
suikersi arojen yli, saavuimme _tammikuun 12 p._ pieneen _Vang-je-fun_
kaupunkiin, missä lepuutimme kameeleja yhden päivän.
Oli meillä muitakin asioita toimitettavana. Molemmat tjing-fanilaiset
miehet saivat eron ja pari uutta otettiin palvelukseen, joiden oli
seurattava meitä Ning-shaan. Hankimme lisää eväsvaroja ja ostimme
joukon mongolilaisia koristeita. Minä kävin vieraisilla mongoliruhtinas
_Norvon_, erään "vang'in" eli Kiinan keisarin alle kuuluvan
vasallikuninkaan luona. Hän oli samalla kaupungin päämies ja asui
tavallisessa kiinalaisessa jamenissa kaupungin muurin sisäpuolella.
Useiden ylhäisten, kiinalaisessa puvussa olevien mongolien ympäröimänä
hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan suuressa, yksinkertaisessa
paljasseinäisessä huoneessa. Hän oli valkoviiksinen vanha mies puettuna
aito valkeaan puseroon.
Keskustelu kävi vilkkaaksi ja luisti sujuvasti ilman tulkin apua.
Erittäin huvitti häntä tietää minkä maan miehiä minä olin, ja siinä
tarkoituksessa minä sain isolle paperiarkille piirustaa Ruotsin ja
osoittaa missä se oli Kiinaan nähden. Muuan sihteeri lisäsi
vaatimattomaan karttaan kaikki tarpeelliset nimet kiinankielellä.
_Tammikuun 18 p._ saavuimme viho viimein Ning-shaan ja menimme suoraan
lähetyssaarnaajien taloon.
Suuri ilo oli minulle tavata täällä kansalaiseni, _herra ja rouva
Pilquistit_, kahden mies- ja yhden naisapulaisensa kera, ja heidän
vierasvaraisessa talossaan levätä kaksi päivää. Mikä nautinto saadessa
nukkua hyvin lämmitetyssä huoneessa ja kunnollisessa sängyssä,
tarvitsematta pinota päälleen turkkivuorta, jottei paleltuisi
jääkurikaksi! Olipa kuin olisi ruotsalaisella pohjalla maannut tuolla
etäisessä maassa.
Ning-shassa tehtiin lähetystyötä voimakkaasti ja menestyksellä.
Siellä oli 30 kristittyä kiinalaista käsittävä seurakunta ja
raamatunselityksiä pidettiin aamuin ja illoin. Evankelisia kirjasia
kiinankielellä jaettiin lentolehtinä kaduilla ja ne olivat houkutelleet
monta kiinalaista, joskin vain uteliaisuudesta, lähetystalolle.
Kaupungin huomattavimman valtasuonen varrelta oli herra Pilquist
vuokrannut huoneen, ja siinä pidettiin jumalanpalveluksia, joissa
ohikulkijat kävivät.
Rouva Pilquist kertoi minulle kiinalaisnaisista. Ylen harvoin hän sanoi
tavattavan kaksikymmenvuotiasta naista, joka ei olisi naimisissa. Usein
he menevät miehelään kahdentoista tai viidentoista vuoden ijässä, ja jo
pikku tyttöinä ollessaan he pyytävät vanhempiaan silpomaan heidän
jalkansa ja ikävöivät sitä, sillä he tietävät, ettei kukaan mies
katsoisi heihin, jollei heillä ole pienet jalat.
Leikkaus suoritetaan heidän ollessa viiden tai kuuden vuoden ikäisiä.
Ison varpaan ja sen lähimmän naapurin väliltä leikataan jalka halki,
neljä varvasta väännetään käsivoimalla kyrsäksi jalkaterän alle, ja
sitten kääritään jalka vahvoilla siteillä, joka tekee, että tuo pakolla
aikaansaatu muodottomuus jää semmoiseksi. Kengät täytyy tehdä erikseen
kumpaankin jalkaan eikä niitä sen vuoksi ole koskaan myymälöissä
valmiina. Kantapää keikkuu käydessä hyvän matkaa maan yläpuolella ja
poloinen nainen tukee ruumiinpainoaan isoon varpaasen, joka on kengän
keskellä ja toisten varpaiden selkäpuolella.
Ei saata käsittää noita tämän mielettömän kidutuksen tuottamia tuskia.
Tyttöraukat eivät usein vuosikausiin leikkauksen suoritettua pääse
sängystä ja ruikuttavat ja itkevät yöt tuskissaan, jotka tuntuvat
seitsemätä kertaa pahemmilta vähänkään liikahtaessa. Ja kun kynnet
usein kasvavat lihaan, saattaa ajatella, että kiinalaisten naisten
käynti on kaikkea muuta kuin sulokasta. He käyvät kuin ankat, hitaasti
ja varovasti, käyvät kuin paljain jaloin nuppineulojen päällä tai
viholaispehkossa. Kun he jalottelevat mitättömän vähän, ovat heidän
säärensä hoikat kuin tikut. Ja kaikki tämä kidutus, tämä suunnaton
kärsimys, ainoastaan naimisiin pääsemisen takia!
Vielä yksi aavikko avautui tiellemme ennenkuin pääsimme varsinaiseen
Kiinaan, ja tämä matka _Ordosin_ erämaiden poikki oli vaikeimpia osia
matkastani Aasian halki. Olin nyt väsynyt ja saanut tarpeekseni
yksinäisyydestä ja vaivoista, ja jälellä olevat 111 peninkulmaa
tuntuivat paremmin kiireiseltä paluumatkalta sivistyneisiin oloihin ja
lepoon.
Ning-shasta menee useita teitä Bao-toon Keltaisen meren rannalla.
Kesällä on mukavinta kulkea venheellä jokea, ja kylmänä vuodenaikana
voi valita sen tien, joka noudattelee joen vasenta rantaa, tai jonkun
niistä monista teistä, jotka käyvät Ordos-maan halki, missä asuu
mongoleja ja joka on Keltaisen joen pohjoisen mutkan ja Kiinan muurin
välillä. Jos valitsee jälkimäisen näistä teistä, voittaa 5 päivää,
mutta saa antautua aavikkomatkan kaikkien vaivojen alaiseksi.
_Tammikuun 21 p._ läksimme liikkeelle, ja ystävälliset
lähetyssaarnaajat seurasivat meitä kotvan matkaa. Neljä ensimäistä
päivänmatkaa kävi läpi kylärivien, jotka sijaitsivat Keltaisesta joesta
johdettujen kastelukanavien varsilla. Joen yli menimme _tammikuun 25 p.
Shi-tsue-tsan_ kylän kohdalla. Hvang-ho oli paksussa jäässä, joka ei
edes ritissyt yhdeksän raskaan kameelimme alla, samojen, jotka olivat
kantaneet minua ja tavaroitani Liang-tsheosta saakka. Joki oli 342 m
leveä ja aution maiseman ympäröimä. Kun seisoo keskellä jäätä, näyttää
joki suunnattoman avaralta kadulta, joka yhtyy taivaanrantaan
pohjoiskoillisessa.
Tie oli pitkin matkaa mainio, kova, tasainen ja suora, kulkien melkein
mäetöntä tai merentasaista maata. Siinä oli vilkkaan liikkeen jälkiä;
se, että me tapasimme vain muutamia karavaaneja, johtui siitä, että
useimmat tähän aikaan pysytteleivät kotonaan viettämässä kiinalaisten
uudenvuodenjuhlaa.
Maan pohjoisosissa asuu ylen harvassa mongolilais-paimentolaisia ja
vain pari kertaa näimme heidän leirejänsä, jotka oli pystytetty
seutuihin, missä oli laitumia. Suuret alat pohjoista Ordosia ovat
muutoin aavikkomaata ja monet päivänmatkamme kävivät poikki kokonaan
hedelmättömien seutujen.
Ei tämän matkan vaivaloisuuteen kuitenkaan ollut syynä ihmisasuntojen
puute, sillä niistä me olimme jotenkin riippumattomat, kun meillä oli
mukanamme tarpeellinen määrä riisiä, leipää ja lampaan lihaa. Ei, vaan
ilma se synnytti tuon vastenmielisyyden, se kun koko ajan oli
inhottava, sillä melkein joka päivä riehuivat luoteismyrskyt, jotka
pakkasen kera melkein olivat jäätää meidät.
Eikä vain tuuli tavallisessa merkityksessä, vaan todelliset
hirmumyrskyt täällä Ordosin avonaisilla tasangoilla tuiversivat. Usein
tuntui kuin seuraavassa silmänräpäyksessä lentäisi ilmaan satulasta tai
kuin kameelit kadottaisivat jalansijansa. Turkit ja pukineet eivät
paljoa auttaneet: tuuli tunkeusi joka paikasta ihoon. Kuinka monesti
pysähdyimmekään tavatessamme matkalla kuivia arokasveja pannaksemme ne
ohimennessä tuleen ja lämmitelläksemme kohmettuneita, turtuneita
jäseniämme!
_Tammikuun 31 p._ riehui ankarin länsimyrsky, mihin tähän saakka olin
yhtynyt, eikä silloin ollut viisasta lähteä taipaleelle. Olimme silloin
leirissä _Khara-mooren_ (Mustan hevosen) luona, ja yltympärimme oli
maisema aukea, niin että myrsky estämättä saattoi rynnistää aron yli.
Telttani se puski nurin ja oli repiä sen riekaleiksi.
Miehet olivat laittaneet piirinmuotoisen linnan kuormista, joita
peittivät huopamatoilla, ja niiden alla he istuivat kyykistyneinä koko
päivän. Ruumiinlämpöä on mahdoton säilyttää. Kaikki on kylmää kuin jää.
Ja jos kaataa pari tippaa teetä turkilleen, hyytyy se heti kuin
steariini. Muste on jääkönttänä ja muistiinpanot täytyy tehdä
lyijykynällä.
Tuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (_helmikuun 1 p._)
saattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo
paleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut
tuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä
pidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se
pistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään,
kun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.
Alimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2
päivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui
lämpö silloin -26,8 asteesen.
_Helmikuun 6 p._ yllätimme _Hoo-dji-toon_, ensimäisen kylän aavikon
pohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä
leveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme _Bao-tossa_, missä ruotsalaiset
lähetyssaarnaajat, herra ja rouva _Helleberg_, ottivat minut
tavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta,
johon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he
tekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä
koskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen _Christian
Alliance_ lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju
asemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.
Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän
pitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin
kärsivällisyyttä.
Uskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin
yksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien
vetämillä rattailla _helmikuun 12 p._ edelleen itää kohti _Sa-la-tjin,
Dör-tjin_ ja _Be-sia-tjin_ kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon
ja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani.
Viimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden
norjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun
amerikkalaiseen lähetysseuraan. _Kvei-hva-tshung_ on lähetystön
keskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin
heidät lähetetään asemilleen.
Sieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä _Djan-dja-khuun_ eli
_Kalganiin_, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle,
jotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli
lähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei
ollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.
Kalganissa vuokrasin "too-djoon" (kantotuolin) ja kahden muulin
kantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen,
jotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja
erottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.
_Maaliskuun 2 p._ olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien
kylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia
joukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli
viimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän
pitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. "Kohta
ollaan perillä", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti,
mutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä
me vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.
Tuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta
tämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä.
Viimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä.
"Siinä se on Pekingin muuri!" selitti palvelijani. Niin, Pekingin
kaupungin muuri se olikin.
Peking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella
millä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia
olivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja
eteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme
saavuimme _Taivaan portille_ tunnelin tapaisine holvineen, missä
ihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.
Portilta ei ollut pitkältä eurooppalaisten lähettilästen kadulle, jonka
varrella tiesin muutaman ranskalaisen hotellin olevan. Vaatteeni olivat
pitkällä matkalla käyneet koko lailla nukkavieruiksi, ja ulkoasuni oli
semmoinen, että katsoin olevani pakotettu pysymään muutamia päiviä
hotellissa kunnes ehdin saada siistin puvun.
Kantotuoli ei ollut kuitenkaan kiikkunut kauvas Lähettilästen kadulla
ennenkuin minä näin ison valkoiseksi rapatun portin, missä pari
venäläistä kasakkaa oli vartioimassa. Huusin heille kysyen mikä talo
tämä oli ja sain vastaukseksi, että se oli Venäjän lähettikunnan talo.
Näillä sanoilla oli metsistyneissä korvissani niin lumoova sointu, että
minä hyppäsin alas kantotuolistani ja astuin sisään. Tässä tuokiossa ei
minua ollenkaan häikäilyttänyt se, että minä kasakoihin verrattuna
näytin kovin yksinkertaiselta. Sivelin hieman siistimätöntä partaani,
pudistin pahinta tomua itsestäni ja astuin eteenpäin.
Portilta meni kivetty käytävä puutarhan yli, jonka vastakkaisessa
päässä oli lähettikunnanhotelli. Täällä soitin kelloa. Muuan
kiinalainen avasi oven ja kysyi venäjäksi ketä minä etsin. Kysyin,
ottiko herra _Pavloff_ vastaan, sillä ministerin, kreivi Cassinin,
tiesin äskettäin lähteneen Pekingistä ja herra Pavloffin hänen
poissaollessaan hoitavan hänen paikkaansa. Ja niin minut ilmoitettiin.
Suurempaa rakastettavuutta kuin mitä herra Pavloff minulle osoitti
tullen heti minua vastaan ja pyytäen minua astumaan sisään ei voi
ajatellakkaan. Kauvan oli hän jo minua odottanut, sillä hänelle oli
Pietarista ilmoitettu minun tulostani, ja pari huonetta oli jo
kuukauden ajan ollut valmiina minun käytettäväkseni.
Minut vietiin somasti kalustettuun salonkiin, jossa oli kallisarvoisia
mattoja lattialla, kiinalaisia silkkikirjailuompeluksia seinillä, ja --
paras kaikesta -- vuode, missä en uneksinutkaan viime päivien kehnoista
majataloista.
Huoneeni pöydällä oli kokonainen vuori kirjeitä ja sanomalehtiä kotoa,
joista vanhimmat olivat 13 kuukautta vanhoja ja joita minä nyt
verrattomalla mielihyvällä lukea ahmin englanninkieltä puhuvan
kiinalaisräätälin laittaessa kuntoon uusia vaatteitani.
Sitten kävin vieraisilla lähettilästen luona ja otettiin minut
kaikkialla erinomaisen vierasvaraisesti vastaan ja kaikki osoittivat
kilvan minulle ystävyyttään ja toivottivat onnea suorittamani matkan
johdosta. Täällä sain myös tervetulosähkösanoman kuningas Oskarilta.
Mutta villien ja puolivillien aasialaisten heimojen keskuudessa
vietetyt yksinäisyyden vuodet eivät mene jälkeä jättämättä
eurooppalaiseen. Minä väsyin pian noihin hienoihin juhliin, tunsin
itseni kömpelöksi noissa loistavissa piireissä, jotka minua ympäröivät,
ja havaitsin siirtymisen Tibetin, Tsajdamin ja Gobin erämaista
eurooppalaisiin salonkeihin liian jyrkäksi.
26.