Kaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa
matkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian
kautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni
kotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin
kulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren
kautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla
Intian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on
Mongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.
Minä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin
aivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä
kiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat
selässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen,
aavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta _Kiakhtaan_.
Täällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on
kiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa
sen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon
päihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki
rattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä
pahanpäiväiseksi pehmenee.
Sananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää
hevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin
parin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä,
väsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti
ja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän
kurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.
Tietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat
mongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita
paimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään
erikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja
kumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään.
Pohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja
piti käyttää kameeliratsastajia.
_Urgassa_ täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam
Bajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää
hänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa
häntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta
pitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä
postikuriirina _Uljassutajhin_, mistä hän Urumtjin kautta meni
Kashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein
kapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut
vaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.
Herra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka
kasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä
jatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja
Irkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä
vuorokaudessa Pietariin.
Toukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen
kohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua
ruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän
kuukautta suuren Aasian erämaissa.