_Lokakuun 3 p._ läksimme taas matkaan koillista kohti vanha Dortje
oppaanamme. Matka kävi Tsajdamin aavikon tapaisten arojen ja
rämeikköjen poikki, usein hengenvaarallisia polkuja äkkijyrkänteiden
sivuitse. Tapasimme tiellä mongolilaisen ratsastajaparven, joka oli
matkalla Dortjen kodin luona oleville vuorille ampumaan jakeja talven
varalle.
Pitemmän aikaa levätessämme muutamassa mongolileirissä, mikä oli ylen
tarpeellista sekä meille että kuormaeläimillemme, saivat Hamdam Baj ja
kaikki taglikit pyynnöstään eron ja aikoivat mitä pikimmin palata
Tjimen-tagin yli taas maahansa.
Kestämiensä vaivojen vuoksi ja moitteettomasta palveluksestaan he
saivat palkkamääränsä kahdenkertaisena, suuren varaston ruokavaroja,
muutamia lampaita sekä hylätyt eläimemme, joiden piti saada toipua
vähän ennen lähtöä.
Toinen puuha, mikä kysyi sekä aikaa että huolta, oli uuden karavaanin
kuntoonpano. Mongolien käsitettyä että tarvitsimme hevosia tuli heitä
joka päivä myötäänsä tarjoomaan hevosiaan telttani aukolle. Eivätkä he
kohtuuttomia hintoja pyytäneet. Ratsastaessamme edelleen itään päin oli
meillä 20 uutta, tervettä ja uhkeata hevosta.
Mutta useimmille niistä piti olla kuormasatulat. Vanhat olivat tietysti
jääneet sinne, minne kaatuneet eläimemmekin -- Pohjois-Tibettiin. Parpi
Baj oli mestari tässä ammatissa, tarveaineita hankittiin mongoleilta ja
miesten teltan edusta muuttui satulamaakarin työpajaksi.
Minä puolestani tutkin päivät päästään kieltä ja tiedustelin
mongoleilta seudun maantietoa, ilmanalaa, elämäntapoja, uskontoa j.n.e.
Useimmat heistä olivat olleet _Hlasassa_ (Lassa) ja tiesivät kertoa
monta huvittavaa juttua tästä kaupungista ja sinne menevästä tiestä.
Iltahämyssä tulee kiire, kun eläimet on vaalittava. Naiset avaroine
huopahattuineen ja pitkine palmikoineen juoksevat hyörien ympäriinsä
lihavien tammojen ja määkivien uuhien joukossa, ja miehet ajavat
karjoja kylään pitkäkarvaisten mustien koirien pitäessä kauheata melua.
Palvelijani lopettavat päiväntyönsä, kokoontuvat tulen ympärille
syömään, ja Emin Mirza lukee ääneen heille _Imam Djafer Sadikin_
"teskerehiä" (aikakirjaa).
Kokonaisuudessaan se oli koko lailla miellyttävä kuva mongolien
kotielämästä. Tulet loistivat puoliavoimissa teltoissa. Nautimme täysin
siemauksin hyvää tekevää lepoa ja meistä tuntui kuin olisimme palanneet
kesäntapaiseen ilmanalaan matkoiltamme äänettömillä, paljailla
vuorilla. Saatoimme nyt liikkua tässä ohuessa ilmassa tuntematta
hengenahdistusta. Mutta korkeus meren pinnasta olikin vain 2,815 m.
Vaikka seurassani olevat muslemit sydämmensä pohjasta halveksivat
mongoleja ja pitivät heitä metsäläisinä ja pakanoina, sopivat molemmat
puoluelaiset kuitenkin mainiosti ja kokivat ymmärtää toisiaan. Saattoi
nauraa katketakseen nähdessään Dortjen aivan vakavana mitä
hullunkurisimmilla kasvojen sävyillä ja eleillä koettavan saada
muhammettilaisia käsittämään mitä hän tarkoitti. Hän kirkui kuin
kuuroja olisi haastatellut, väänsi kasvojaan aivan kuin ne olisivat
guttaperkasta olleet, lenteli ja hyppäsi kuin hullu. Ja kun asia
lopultakin valkeni kuulijoille, oli hänen ihastuksensa rajaton. Hän
seisoi nauraa hohottaen ja nyykyttäen pitkän ajan kuin kiinalainen
posliiniukko.
Auringon noususta saakka vallitsi _lokakuun 12 p._ leirissä sama
häärinä, huuto ja juokseminen kuin tavallisesti uutta karavaania
järjestäessä. Taakkoja punnittiin ja ryhmitettiin parittain
hevosilleen. Arimpia arkkuja kantoivat tyynet hevoset, karkeampia
kaluja, telttoja ja ruokavaroja rajut. Koko auli, päällikkö etunenässä,
oli liikkeellä, ja kun tarvitsimme lisää nuoraa, toimittivat mongolit
sitä, ja naiset antoivat meille maitoa kahdeksi kuukaudeksi.
Hyvältä se karavaani näytti. Nopeasti mentiin taas itää kohti Dortjen
tottuneesti johtaessa, ja mielihyvää minä tunsin nähdessäni ympärilläni
vain lihavia, terveitä ja levänneitä hevosia, joiden nyt tuli auttaa
meitä hyvä matka eteenpäin.
Saavuttuamme _lokakuun 16 p._ Togde-golin mongolikylään sai vanha
oppaamme Dortje palata yksinäisille vuorilleen ja villien jakiensa luo,
sillä hän oli peloissaan, että eukko alkaisi kotona käydä vähän
levottomaksi hänen viipymisensä takia. Hänen sijaansa otin erään
nuoren, kookkaan ja vankkarakenteisen mongolin, _Loppsenin_, joka useat
kerrat oli ollut Lassassa ja Sining-fussa ja tunsi seudun tarkoilleen.
Hän oli parhaita palvelijoita mitä minulla koskaan on ollut, oli aina
iloinen ja hilpeä ja elvytti minun mongoliankielen tietojani.
Loppsen kertoi, että Koko-norin, suuren järven luona, jonka ohi meidän
kohta oli kulettava, asui tanguutteja, jotka olivat tunnettuja rosvoja
ja varkaita ja että meidän heidän maassaan myötäänsä piti olla
varoillamme. Hän halusi tietää olimmeko hyvästi asestetut, ja
nähdessään kolme pyssyämme ja viisi revolveriamme, rauhoittui hän
melkoisesti.
Näissä tienoissa elävät mongolit kuuluivat _Tadjenur_-heimoon. Heillä
on aina yllään suuret nahkaturkit kuvevöineen, mutta he vetävät turkin
vyöllä niin ylös, että se riippuu kuin pussi kupeilla. Semmoisena sitä
pidetäänkin. Sivulla on heillä kannike veitsineen, piippuineen,
tupakkamassineen ja pienine näpittimineen, joilla he kiskovat
partakarvoja, kun nämä yrittävät kasvaa liian tiheiksi. Saappaat ovat
suippokäret.
Päässään he pitävät suippoja tai pyöreitä lakkeja, usein kuitenkin vain
otsalle asetettua ja niskaan sidottua huopapalaa, tai ovat aivan
avopäin. Tukka on tavallisesti lyhyeksi leikattu, sankka, ruskea tai
musta. Kankipalmikot ovat Tsajdamissa paljoa harvinaisemmat kuin
Khalkamongoleilla varsinaisessa Mongoliassa.
Ihonväri on kuparinruskea alituisesta ulkoilmassa olosta, on siinä
kuitenkin hyvä joukko likaakin; hampaat keltaiset ja pienet, mutta
tuntuvat kauvan kestävän. Poskipäät ovat ulkonevat, nenä jotenkin
litteä ja pieni, pää pallopyöreä, edestä litteä, parrankasvu hidas, ja
hienot haivenet kehittyvät vasta neljännellä ikäkymmenellä usein hyvin
harvaksi parraksi.
_Oova-tögörukissa_ saimme ostaa pari säkkiä ohria, jotka olivat sitä
mieluisempia, kun meidän oli pari päivää matkattava aavikkoseutuja.
Niitä kulettamaan otettiin nuori tamma. Levähdyspäivänä toimitti Islam
tarpeellisen puhdistuksen ja keittiöarkkujen tarkastuksen ja löysi
silloin pussin kahvinpapuja ja pullon siirappia. Kahvi oli mieluinen
vaihetus teen kera ja siirappi kelpaa jälisteeksi päivällisen perään.
_Lokakuun 23 p._ kääntyi tiemme koilliseen ja meidän oli nyt mentävä
Tsajdamin keski-aavikkovyön yli. Kasvisto harveni ja taukosi kohta.
Maa, paljas ja autio, nyhermäinen ja kostea, loisti usein valkoisena
suolasta, ja taas leveni eteemme kolkko aavikkomeri.
Khara-ussu joki (Musta joki), jonka yli meidän piti mennä, oli niin
tulvillaan ja sen liejupohja niin petollinen, että meidän täytyi kolme
päivää olla yhdessä kohti veden laskeutumista odottaen.
Minkä vuoksi tämä este piti tulla tielleni! Aloin käydä
kärsimättömäksi, sillä nyt ikävöin kotiin, ja jokaisen päivänmatkan,
minkä jätimme jälkeemme, minä laskin voittomaaksi, askeleeksi eteenpäin
tiellä, joka vei isänmaahan. Puoleen vuoteen en ollut saanut mitään
tietoja sieltä. Olin yksinäni enemmän kuin kolme vuotta, aina yhtä
yksinäni tämän rajattoman mannermaan sydänseudussa, jonka rannikot
tuntuivat minusta yllättämättömiltä.
Minua huvitti nyt erikseen joka ilta laskea, kuinka monta kilometriä
olimme päivän kuluessa kulkeneet, ja sitten vähentää ne niistä
tuhansista, jotka vielä erottivat meidät etäisestä päämaalistamme --
Pekingistä. Kara-ussusta oli meillä vielä 2,025 km sinne. Kuinka
äärettömän paljon kärsivällisyyttä tarvittiinkaan voittaakseen tätä
matkan pituutta, mitkä kohtalot meitä odottivatkaan ennenkuin
uupuneilla hevosillamme olimme ratsastavat porttien läpi äärimäiseen
Idän pääkaupunkiin!
_Lokakuun 25 p:vän_ aamuna oli vesi viimeinkin laskeutunut siksi
paljon, että saatoimme mennä yli. Arkut sidottiin mahdollisimman ylös
ja kutakin hevosta talutettiin erikseen. Lieju kävi yhä vetelämmäksi
kunkin eläimen yli mennessä, ja viimeiset vajosivat syvimmälle. Mutta
kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Oikealla rannalla pantiin kuormat
taas kuntoon. Polku kulki melkein suoraan koillista kohti autioita
seutuja.
Maa-ala ei ollut erittäin ratsastajaa miellyttävä. Maa oli enimmäkseen
kuivaa, ruskeanharmaata savea, suolasekaista, kovaa ja haurasta kuin
tiili, ja lukemattomine kuoppineen ja pikku myhkyröineen se näytti
näkkileivältä. Lentohiekkaa ei sitä vastoin ollenkaan ollut.
Tsajdamin erämaa on jokseenkin kaita ja 25 kilometriä ratsastettuamme
tapasimme seutuja, joissa oli kasvullisuutta. Vettä ei kuitenkaan ollut
leiripaikalla, jota nimitettiin _Tsakhatsakiksi_. Loppsenin
kehotuksesta olimme kuitenkin siltä varalta ottaneet mukaan muutamia
vedellä täytettyjä vuohennahkoja.
Meillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.
_Lokakuun 28 p._ noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme
näissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä
ilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä
lähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen
sanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset
rosvot maata häiritsevät.
Polku kulki _lokakuun 30 p._ hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä
hiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen
luonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui
satulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko
päivän rukousta "on mane padme hum". Tiedusteltuani syytä hänen
synkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän
vaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä
levähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia
päiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.
Hän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa
emme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat
nähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa
varastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen
vuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja
miehille.
_Sorgotsun_ luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt
tulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme
itsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin
leiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle.
Koiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat
pienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.
Illat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo
neljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla
sulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut
käyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli
tervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle
vehnäpullan.
Pieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana
koko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi
kerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla
kiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti
ulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista
ja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana
tuuma!
Lämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä
hyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka
se alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että
kamiinin pelti helisi.
Yöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui
jäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini
kääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla
aina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli
aamulla jääkönttänä.
_Lokakuun 31 p._ tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä
löysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme.
Auhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut
kuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti
meitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla
lymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin
pidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin
olivat muutamia tunteja syöneet.
Meillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti
vaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia,
etteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa
paria kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin
paljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä
yötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen
laulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta
ja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.
Yö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja
pyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä
ja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien
suuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja
särmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku
pensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa,
joka on seudun laskukanavana.
Polulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta
hölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä
ajamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.
Karavaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään
kallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään
havaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme
juuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen
näimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt
pään yli ja huutaen: "Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!"
He ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa
tanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin
seisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse
vain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle!
Islamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.
Olimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois.
Muslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana
eräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin
luona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja
hänet murhattiin _Tam-buddan_ luona. Prshevalskijllakin oli ollut
näissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi
täysin selvillä aseman vakavuudesta.
Tanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti,
että heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli
vain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis
ilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta
tanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja
kylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut
siitä, että laukaus sattuu.
Kuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani
rikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?
Ei toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko
näki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon
paisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.
Näimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat
vilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän
sotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä
ennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä
välin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä
nähtävästi rauhoitti miehiäni.
Tarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman
minuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan
eteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti
kallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa
kahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme
taas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.
Kuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne
olivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin
asettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan.
Toista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut
kysymykseenkään.
Oli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin
kulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset
asemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat
vuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme
muutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi
varustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen
tietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.
Riensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät,
karavaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas
tanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan
aikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt
vireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.
Toisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas
avoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit
olivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat
nähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta
kääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.
Laakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme
asetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea
vesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa
hevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta
loitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä _Kurban_ ja
_Ahmed_, kaksi muslemia.
Heti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon.
Tuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä,
jottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin,
sillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse
heinikossa piilossa.
Pilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului
joka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien
ulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen.
Heillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän
uhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.
Jos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät
jääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja
syöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat
sitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin
ilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse,
tuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja
pyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.
Mutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin
vartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari
miestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi:
"khabärdar?" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä
ja lämmitteli käsiään tulella.
Sinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes
takaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta
kastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me
olimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu
päällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta
varastetuksi.
Tämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen
saaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit
ovat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella
mieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä
lähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he
tavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä
heidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.
Luulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin
velvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos
tanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän
ijankaikkisen "khabärdar'insa?" Pitempien väliaikojen syntyessä
vartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat,
virittivät tanguutit hurjan konserttinsa.
Auringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin
taas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun
karavaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän
leiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja
sanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet
yksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat
enemmästä takaa-ajosta.
Muutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen
tanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine
nahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että
_Ten-karissa_ (Donkhurissa) on yksinäinen "venäläinen" (orus) rouva ja
Si-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui
englantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia
nimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.
Kappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman _Dsun-sassak_-heimoa
olevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa
talviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet.
Nähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä
kesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.
Luimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut
pyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä
ja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa.
Heidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,
saappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300
kameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle
läpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja
väririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät
sivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: "orus", kun he näkivät minut.
Hyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma
tanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka
suojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.
Lähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme
Khotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli _Ten-kar_. Kyliä oli nyt
yhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten
varjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike
vilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia
ratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka
kulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä
kaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä
kävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni
temppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen
päivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me
ratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä
tehty kaupungin portti.
Ratsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat
omituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun
olimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.
Parpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin
kuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa
kaupungin portilla tuoden lipun "venäläiseltä rouvalta", joka pyysi
minun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana
lentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä
enimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.
Hauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen,
jolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä
suurimmalla ystävyydellä: "Puhutteko englanninkieltä?" Kohta kun hän
sai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti
itsensä rouva _Reinhardiksi_, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen
tohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin
kanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.
Rouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei
tarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa
saattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista
solista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain
ihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että
oli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta
lääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan
itselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää
Ten-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.
_Marraskuun 18 p._ sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin
matkaa "Kymmenen tuhannen kuvan temppelin" ohi Si-ning-fuun,
ensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli
karavaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä
piti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin
koteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä
_Khamin_ ja _Korlan_ kautta.
Kutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua
selville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän
palkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä
tyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä
olisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki
mongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa
tarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli
suorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän
revolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja
kiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä
kestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät
matkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä
onnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut
meille jäähyväiset.
Tämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin
jälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden
hyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen
taival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän
oli oltava matkalla 3 kuukautta.
25.