Matka suuren järvi-ylätasangon poikki kävi hyvin pitkäksi ja hyvin
onnettomaksi karavaanillemme. Marssittiin yhä itää kohti. Suolajärvi
toisensa jälkeen aukeni tiemme vierellä eikä niistä näyttänyt loppua
tulevankaan. Laidun yhä niukkeni ja yksi karavaanieläin toisensa
perästä kaatui voimattomana.
Nyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä
puoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä
riittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä
tienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi
lammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta.
Puolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta
seuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä
näköisiä hyvänsä. Marssiessamme _syyskuun 12 p._ menetimme yhden aasin.
Keltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut
molempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti
Lop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa
ja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu.
Ei sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden
ruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät
mätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen
tietä mistä olimme kulkeneet.
Tilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi.
Se muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin,
hupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka
päivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta
vedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki
eläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille.
Parissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata
vielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä
varhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti.
Miehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja
paikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa
heille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat
takakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta
pari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.
Meillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja
laihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden
täytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi.
Koirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten
lihaa.
Vain viisi kameelia yllätti _syyskuun 23 p:n_ leirin. Se, jolla oli
khulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja
ottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet
lisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän
täälläkin täytyi päivä pysähtyä.
Astuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni
makaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut
kerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi
ollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä
neljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen "kuurin"
suoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se
oli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi.
Sen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka
olimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.
Jäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin
syötäväksi.
Levähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt
5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä
tekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana
ja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä
vastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro
30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka
aamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta
laitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään,
eikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä
viljalti.
_Syyskuun 27 p:nä_ kulettu taival _leiriin n:ro 35_ asti oli 27,5 km.
Tänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas
mentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa
hedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että
koillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt
tiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat
mukavat.
Laskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme
tavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa
karautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat
pakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua
ja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo
sydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan
käydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni
vasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi.
Viimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa.
Niiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko
joukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.
Eivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan
askeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera
toiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen
selästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän
luodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.
Eläin syöksyi raivosta mieletönnä suoraan ampujaa kohti. Islam ponnahti
satulaan ja karkuutti pakoon niin kovasti kuin hänen tuiki uupunut
hevosensa pääsi. Vaikka jaki juoksi vain kolmella jalalla, niin se
kuitenkin parissa minuutissa tavotti vihollisensa. Mutta juuri kun se
aikoi ottaa hevosen miehineen sarviinsa keikkumaan, kääntyi Islam
satulassa päin ja tähtäsi, siinä hädässä kuitenkaan ehtimättä pidellä
pyssyä kyllin tyynesti. Mutta jaki oli siksi lähellä, että tuskinpa
saattoi syrjään ampua, ja luoti, käyden sydämmen tienoille, teki
kerralla lopun vaarallisesta leikistä.
Noin 8 vuotias sonni se oli. Sen kieli ja liha olivat sitä
tervetulleemmat arkkuihimme, kun jauho- ja riisivarastomme alkoi olla
lopussa. Jollei luoti olisi sattunut, olisi Islam varmasti ollut mennyt
mies. Villijakin metsästys ei aina ole yhtä onnellista.
Käännyimme nyt koillista kohti, menimme taas Arka-tagin yli ja tulimme
mongolien asumaan Tsajdamin maakuntaan. Merkkejä ihmisten olosta
lähitienoilla alkoi nyt näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme avaraan
laaksoon, jossa oli runsaasti hyviä laitumia ja jonka poikki juoksi
pieniä puroja; viljalti oli siellä myös khulaneja. Näimme laumoja,
joissa oli eläimiä 80:stä 200:teen. Ne liikkuivat kuin armeijat pitkin
vuoren rinteitä.
Keskipäivän tienoossa tehtiin löytö, joka oli sitäkin merkillisempi:
3 kameelin ja 6 hevosen jälet, siis koko karavaanin, joka oli mennyt
luoteesen. Hetkisen perästä tapasimme yksinäisen matkamiehen jälet,
jotka menivät päinvastaiseen suuntaan. Jälet saattoivat taglikien
puheiden mukaan olla korkeintaan 5 päivän vanhat. Kaikissa tapauksissa
ei meillä pitänyt olla pitkältä ihmisten asunnoille. Olimme saaneet
uutta virikettä, miehet tähystelivät uusia jälkiä ja milloin tahansa
saatoimme odottaa tapaavamme mongoleja tai karjalaumoja.
Jännityksellä odottaen tarkastelimme kulkiessamme _lokakuun 1 p._
kaikkia ihmisten lähellä oloa osoittavia merkkejä. Näimme tulisijan,
muutamia teltan kapuloita ja kameelin lantaa. Mutta sitten Islam Baj
huomasi muutamia jakeja, jotka söivät vastassa olevan kallioseinän
juurella. Hän hiipi varovasti kantaman päähän. Kolmannen laukauksen
pamahdettua tyhjiin tuli suureksi hämmästykseksemme ja iloksemme, vanha
mummo juoksujalassa hoilottaen ja huiskuttaen käsiään. Ymmärsimme heti,
että ne olivatkin kesyjä jakeja ja että nyt lopultakin 55 päivän
yksinäisyyden perästä olimme yllättäneet ihmisten olinpaikkojen
äärimäiset reunat.
Vähän matkan päässä näkyi mummon teltta. Sen lähelle asetuimme nyt
leiriin.
Lähitienoilla olivat hänen jakinsa, vuohensa ja lampaansa laitumella,
ja varsinkin viimeksi mainitut saattoivat veden valahtamaan
kielellemme.
Keskustelumme ämmän kanssa oli voimannäytös kaunopuheliaisuudessa. Hän
ei tiennyt luonnollisesti olimmeko lintuja vai kaloja, eikä meistä
kukaan ymmärtänyt mongoliankieltä. Parpi Baj muisti yhden sanan, "bane"
(oli), ja minä osasin kolme kartoilla tavallista sanaa "ula" vuori,
"gol" joki ja "nor" järvi.
Mutta eipä ollutkaan helppo saada mummoa näiden neljän sanan avulla
käsittämään, että me ennen kaikkea halusimme ostaa lampaan. Minä aloin
sen sijaan määkiä kuin pässi ja näytin hänelle kiinalaista
kahdenliangin rahaa, ja hän ymmärsi minut. Saimme todellakin tuoresta
lampaan lihaa illaksi.
Mieheni loistivat riemusta. Nyt oli loppunut tuo yksinäinen ja raskas
elämä korkeilla ylätasangoilla, nyt ei meidän enää tarvinnut elää
näppiä nuollen ja sitkeällä jakin lihalla. Ehkäpä voisimme täällä
paikkailla kerran niin upean karavaanimme pirstaleita.
Viittomapuheen avulla saimme selville, että mummon mies oli mennyt
"ulalle" (vuorille) "bokia" (jakeja) ampumaan, mutta tulisi kotiin
ennen "närin" (auringon) laskua.
Ahmustaessamme illalla tuoretta, maukasta lampaan lihaa tuli ukko
kotiin ammuttua jakia kiskoen. Hämmästyi hän hieman vieraita teltassa
nähdessään, mutta hän oli järkevä mies ja otti asian tyynesti. Hänen
nimensä oli _Dortje_.
Dortje oli aito mongolin perikuva, pieni päivettynyt ukko, jolla oli
kasvoissa tuhansia ryppyjä, pienet silmät, ulospäiset posket, parta ja
viikset ohuet ja suorrukkeiset. Yllään oli hänellä turkki ja
nahkahousut ja jalkoihin oli kääritty huovan kappaleita; päässä oli
pieni huopainen patalakki.
Viivyimme ensimäisten mongolien luona koko seuraavan päivän, mutta ei
meidän siltä tarvinnut toimettomina olla. Ensinnäkin ostimme kolme
pientä hyvässä lihassa olevaa hevosta sekä kaksi lammasta matkalle.
Huonoimmat eläimistämme, niiden joukossa kaksi laihtunutta kameelia,
erotettiin pois. Vuohen maito oli ainoa mitä mongoleilla oli
tarjottavana, mutta se olikin erittäin tervetullutta. Itse ihastuivat
he ikihyviksi saadessaan vähäsen määrän teetä ja leipää.
24.