_Elokuun 23 p._ kulimme helppopääsyistä solaa myöten Arka-tagin,
tuon korkean etelässä olevan vuorijonon yli, joka sulki meiltä tien
Sisä-Tibettiin. Mutta tultuamme sen laelle tapasimme vielä muutaman
ylätasangon, jota sitäkin etelässä rajoitti lumipeitteinen vuorijono
korkeine huippuineen. Tämän valtavan ylänkölaakson poikki ulottui
länteen ja itään pitkä rivi pieniä järviä, joissa oli suolapitoista
vettä.
Maa oli tasaista ja kuormaeläintemme oli siinä helppo kulkea, laidunta
löytyi ja juontiveden luo oli hyvä pääsy. Sitä lisäsi koko lailla
sadekuurot sekä rae- ja lumimyrskyt, jotka melkein joka päivä
pyyhkäsivät paljaan tasangon yli. Raekuurot tulivat melkein joka päivä
samalla kellon lyönnillä. Näistä vastenmielisyyksistä ja rasituksista
huolimatta jaksoivat karavaanieläimet kuitenkin jotenkin hyvin.
Näissä ylävissä seuduissa on lempi-tyyssijansa villiaasilla,
"khulanilla" ja villijakilla.
Khulaneja olimme jo nähneet joukottain, mutta ne pysyttelivät siksi
loitolla, ettei metsästyksestä tullut kysymystäkään. Jolldashilla oli
kuitenkin toinen mielipide. Se ajoi niitä takaa ja oli äärettömästi
hyvillään karkoittaessaan ne pakoon. Tämän temppunsa se uudisti monet
kerrat, mutta kuitenkin ajan perästä se tuli uskollisesti takaisin
karavaanin luo läähättäen ja kieli pitkällä riippuen. Hullunkuriselta
se näytti huomatessaan khulaneja. Korvat pystyssä ja säkenöivin silmin
se ensin istui hetkisen katsellen niitä taukoamatta. Sitten se meni
verkalleen niitä kohti ja puhaltui lopulta nuolena kiitämään.
Heti kun arat villiaasit näkivät koiran, karkasivat ne tuulen
nopeudella pakoon ja olivat muutamassa silmänräpäyksessä jättäneet sen
kauvas jälkeensä. Mutta se ei viisastunut kokemuksesta, vaan alkoi ajaa
uudelleen niin pian kuin näki jonkun uuden khulanin, ja väsytti niin
muodoin turhaan itseään.
Kun nyt tulimme lepopaikkaan oli koira poissa. Luulin ensin sen
uupuneen ja seuranneen kameelikaravaania, mutta sekin saapui perille
ilman Jolldashia. Miehet olivat nähneet sen viimeisen kerran, kun se
muutamien khulanien kinterillä oli kadonnut vuorien taakse oikealle
puolen tietä. Pelkäsimme sen jatkaneen ajoaan niin kauvan, että lopulta
oli häipynyt karavaanin jäliltä ja eksynyt.
Muuan mies lähetettiin takaisin sille paikalle, missä koira viimeksi
oli nähty ja minkä lähelle muuan raihnas aasi oli jätetty. Mutta hän
palasi näkemättä koiran jälkiä, ja aasin oli hän jättänyt kuolemaa
tekemään oman onnensa nojaan. Parin hevoskuluja, jotka niinikään olivat
äksyytyneet, toi hän sitä vastoin kerallaan. Kameelit ne nyt parhaiten
tulivat toimeen.
Ja niin tuli taas ilta. Sain teeni, leipäni ja riisivanukkaani ja
poltin pari piipullista valmistellessani päivän havaintoja. Ruvettuani
maata tuntui aivan tyhjältä Jolldashin takia, joka aina oli paras
seurani ja joka söi ja nukkui vierelläni.
3 aikaan aamulla heräsin siihen, että joku painautui vuodettani
vastaan. Siinäpä se kelpo Jolldash seisoikin ihastuksesta haukkuen,
häntäänsä heiluttaen ja kasvojani ystävällisesti nuollen. Poloinen oli
varmaan juossut koko illan ja yön ennenkuin meidät löysi, ja nyt se oli
niin uuvuksissa, ettei kyennyt syömäänkään, vaan hyvästä mielestä
huoaten painautui tavalliseen paikkaansa nukkumaan.
Koko tässä seudussa oli runsaasti laitumia (jejlakeja) ja khulanit
olivat sen vuoksi yleisiä. Niitä oli pikkukarjoissaan 3 ja 4
kappaletta. Muuan yksinäinen khulani, kauniin harmaankeltainen ja
ruskea, pieni aasinhäntänsä paetessa suoraan pystyssä, juoksenteli
edessämme lähes pari tuntia. Milloin pyyhkäsi se ravia, milloin neliä,
pää ylhäällä ja uljasryhtisenä, ja pysyttelihe aina tarpeellisen
välimatkan päässä karavaanista.
Vähän väliä se seisattui, kääntyi takaisinpäin ja katseli meitä
päästäen omituisen käheän äänen, mikä muistutti aasin kiljuntaa. Mutta
heti kun tulimme sitä liian lähelle, juoksi se taas kappaleen matkaa ja
niin jäpi järestään, aivan kuin meille tietä näyttääkseen.
Iso, pörheä Jollbars läksi nyt sitä ajamaan, mutta merkillistä kyllä
khulani ei sitä säikähtänyt, vaan pysähtyi nähdessään koiran, joka
aivan tyrmistyneenä seisattui siihen paikkaansa. Tämä näytti huvittavan
khulania, joka rohkasi mielensä ja porhalsi suoraan koiran päälle.
Tulipa koiralle vuorostaan kiire lähteä käpälämäkeen ja häntä koipien
välissä se oikasi karavaanin luo.
Harvaa ruohoa kasvavassa, kahden vuorenselänteen välillä olevassa
laakson notkossa yllätimme taas kauniin khulanin, joka kuten
tavallisesti juoksi kappaleen matkaa kerrallaan karavaanin edellä,
koirien takaa ajamana, niistä kuitenkaan sen enempää huolimatta. Sitä
vastoin se katseli joka kerran seisattuessaan karavaania ylen tarkasti
ja kummastuksissaan, heristi korviaan, sieramet torvella ja pää
pystyssä. Islam Baj sai siten tilaisuuden kierroksen tehden hiipiä sitä
aivan likelle. Parin kummun välisessä vesiuurroksessa hän laskeutui
ratsultaan, meni kyykyllään pyssyn kantaman päähän ja pamahdutti kaksi
laukausta khulania kohti. Niistä se ei ollut milläänkään. Siirtäytyi
vaan muutamia askelia, nuuhki ja heitti ihmetteleviä ja uteliaita
katseita meihin.
Kolmannen laukauksen pamahdettua se kääntyi ja juoksi verkalleen itään
päin, mutta ontui nyt nähtävästi, ja kun jouduimme sen jälille,
huomasimme niissä verta. Se oli siis haavoittunut, ja meidän täytyi
mihin hintaan hyvänsä saada nahka. Khulani oli nyt oppaamme, mutta vei
meidät etemmä pohjoiseen kuin halusimme. Sen oikea takajalka oli poikki
ammuttu ja roikkui irrallaan. Mutta khulani oli kuitenkin koko joukon
edellä, vaikka koirat "torvesivat" perästä melkein maasta koholla.
Tasaisella hiekkamaalla oli suo ja sen keskelle kaatui khulani. Islam
ja Parpi, jotka silloin olivat sitä lähellä, laskeutuivat alas ja
sitoivat sen. Tuossa se nyt makasi ilmi elävänä luontevimmassa
asennossaan ja katseli meitä ilman huomattavaa pelkoa. Joskus se koki
nousta ylös, otti pari askelta, mutta lyyhähti heti takaisin, kun
etukoivet olivat siteissä. Oikea takajalka oli kavion yläpuolelta
poikki ja veressä, ja osa sääriluuta näkyi haavasta. Komea eläin se
oli, lihava ja vankka ori, nähtävästi sen karjan vartija, jonka vähää
ennen olimme nähneet. Sitä varoittaakseen ja tutkiakseen mistä oli
kysymys se oli kai uskaltanut niin kauvas. Hampaat osoittivat noin 9
vuoden ikää.
Ylimalkaan khulani muistuttaa enimmän muulia, se näyttää toisin sanoin
olevan hevosen ja aasin rajalla, kuitenkin viimeksi mainittua
lähempänä. Korvat ovat pitemmät kuin hevosella, pienemmät kuin aasilla,
häntä näyttää aasin hännältä ja alapäässä on vain jouhia. Harjakin on
samanmuotoinen kuin aasilla. Se on näet suoraan pystyssä ja siinä on
noin desimetrin pituiset karvat. Muutoin se on musta, harva ja kulkee
pitkin selkärankaa melkein mustana juovana, joka jatkuu häntään.
Selän väri on ruskean punainen, mahan valkoinen. Kupeilla ruskea
muuttuu vähitellen valkoiseksi. Turpa on harmaa, korvat tummat, mutta
sisästä valkoiset. Koivet vaalistuvat alaspäin valkoisiksi. Vahvat, ei
täysin kovat kaviot ovat yhtä suuret kuin hevosella. Silmät ovat
ruskeat, suuri musta silmäterä aivan yhdenmuotoinen kuin hevosella ja
aasilla.
Se pysyi aloillaan sitä mitatessa ja siitä kuvaa piirtäessä eikä
näyttänyt tuntevan tuskia haavastaan. Sen kuonoa saattoi silitellä eikä
se sitä tuntunut pelkäävän.
Kun komea eläin näin oli tutkittu, annettiin sille vapauttava puukon
pisto. Sitten miehet nylkivät nahkan, joka hyvin varovasti päästettiin
irti ja levitettiin maahan kuivamaan. Lihasta otettiin parhaat osat
talteen. Jäännöksellä saivat koirat herkutella.
_Syyskuun 1 p:nä_ kävi marssimme ensiksi yli matalan, tasaisen
harjanteen, jonka kova maaperä olisi ollut oivallista eläinten kulkea,
jollei se olisi ollut kuin näkkileipä täynnä kuoppia, joita oli
kaivanut muuan pieni nakertaja, "teshikani", jonka joskus nähtiin
katoovan niihin. Näihin kuoppiin hevoset myötäänsä kompastuivat.
Etäältä näimme usein pieniä laumoja "jurge"-antilopeja, 5 tai 6 aina
karjassaan, joita tibettiläiset nimittävät "orongoiksi". Niillä on
pitkät, kaidat, lyyryn muotoiset sarvet. Emme koskaan onnistuneet
pääsemään niitä lähelle, vaikka kuinka kiihkeästi Islam olisi koettanut
päästä pyssyn kantaman päähän.
Varhain aamulla syyskuun 3 p:nä oli Islam Baj nähnyt jaki-lehmän, joka
kahden vasikan kera söi sen järven vastakkaisella rannalla, jonka
vierellä leirimme oli. Pyssy olalla läksi hän ratsain sinne. Puolen
päivän aikaan hän tuli takaisin kertoen hieman ylväästi, että olipa
jaki-lehmä kellistynyt saatuaan kaksi luotia, joista toinen oli
tunkeutunut selkärangan alle. Hevosensa hän oli sitonut tarpeellisen
matkan päähän ja sitten hiipinyt otuksen lähelle. Vasikkahölmöt eivät
olleet aavistaneet vaaraa, ja emä, joka oli juossut niitä varoittamaan,
oli sen takia helposti joutunut saaliiksi. Mutta sen kaaduttua olivat
vasikat töytänneet lähimpien kukkuloiden taakse.
Iltapäivällä minä menin paikalle tehdäkseni pari mittausta ja
piirustusta jaki-lehmästä. Kaasut olivat sen jo silloin pullistaneet
muodottomaksi ja kovaksi kuin rumpunahka. Väri oli nokimusta, hännän
tupsu muhkea, sorkat vahvat. Pitkin eläimen kupeita riippui kuin
verhona tiheitä, mustia villarimsuja. Mahassa niitä taas ei ollut
ollenkaan. Alaleuvassa oli kahdeksan vinossa olevaa etuhammasta,
yläleuvassa leveä sarveiskovettuma. Kieltä peittävät kitaan suunnatut
sarveisvä'ät, joilla se repii ruohoa, jäkälää ja sammalta, joten kieltä
käytetään syödessä enemmän kuin etuhampaita ja sarveiskovettumaa.
Huomattuamme, että seudussa oli runsaasti jakeja, emme huolineet ottaa
tätä nahkaa, vaan päätimme odottaa kunnes tapaisimme kauniin sonnin.
Miehet hakkasivat kuitenkin kirveillä parhaat palat lihasta sekä koko
kielen, jota minä sitten useina päivinä sain aamiaisekseni ja joka
maistui erinomaisen hyvältä.
Liha oli sitä vastoin sitkasta ja huonoa ja sitä täytyi keittää moneen
kertaan saadakseen vähänkään pehmiämään. Pääsyynä tähän oli ohennut
ilma, missä vesi kiehuu jo kahdeksankymmenen kahden asteen
lämpömäärässä. Häntä ja villarimsut otettiin myös mukaan. Niistä miehet
punoivat nuoraa ja narua, käyttivätpä otsallaankin otsatukkana lakin
alla suojellakseen silmiä auringolta.
Katsastaessamme vielä kaatunutta tuli toinen jaki-lehmä noin 150
askeleen päähän, pysähtyi ja katseli meitä kummastuneena. Jahtiin
tottumattomat koiramme kyyditsivät sen pakoon, ja hyvää kyytiä se
hölkytteli kumpujen taakse.
Illansuussa näimme mahtavan sonnin, joka käyskenteli yksin laitumella
eikä näyttänyt välittävän mitään hevosista, jotka söivät myöskin
lähellä. Islam, joka paloi metsästysinnosta, hiipi kuin pantteri sitä
kohti tuulta vasten ja alkoi sopivan matkan päästä pommittaa otusta.
Vasta kolmannen luodin saatuaan se kaatui, mutta oli tuokiossa taas
pystyssä, syöksyi vimmastuneena vainoojaansa kohti, sai vielä lisäksi
luodin, joka saattoi sen pyörtämään takaisin, mutta vain vielä kerran
uudelleen hyökätäkseen. Kaaduttuaan useat kerrat, mutta aina
pyörähdettyään jaloilleen, se lopultakin kellistyi pitkälleen
seitsemännen luodin saatuaan ja jäi liikkumatonna makaamaan.
Islam palasi riemuiten leiriin selittäen, ettei tätä komeampaa nahkaa
ole kuuna päivänä saatavissa. Kun sen lisäksi ammuttu sonni oli
sielläpäin, minne huomenna oli päätetty marssia, päätimme ohimennessä
jättää muutamia miehiä sitä nylkemään ja yhden kameelin kantamaan
nahkaa seuraavaan leiripaikkaan, vähän matkan päähän itään päin.
Samosimme siis _syyskuun 4 p:vän_ aamuna eteenpäin. Islam muisti
tarkoilleen, mihin jaki oli kaatunut parin kummun väliin. Ajatelkaapa
hänen ja meidän kummastusta, kun paikalle tultua näemme, ettei otus
siellä olekkaan.
Islam siitä niin hölmistyi, ettei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan.
Mutta sitten hän vakuutti, että jaki _oli_ kuollut hänen lähtiessään
illalla. Nyt havaitsimme kuitenkin jotenkin pehmeässä ja kosteassa
maassa olevista jälistä sen vironneen henkiin ja menneen matkoihinsa,
monista haavoista huolimatta. Jälistä näkyi kuitenkin, että se oli
yhtenään laukeillut, mutta sitten taas noussut ylös ja ottanut muutamia
askelia. Ei se toki liene kovin etäälle päässyt, ja seuratessamme sen
jälkiä näimmekin aivan oikein eräältä kummulta sen tyynesti kulkevan
lähdeallikon reunaa turpa maata nuuhkien.
Päästyämme siitä noin 100 askeleen päähän se kääntyi päin, seisattui ja
katseli meitä pää koholla. Taas livahti luoti sen turkkiin, mutta sai
sen vaan semmoiseen raivoon, että se puhaltui suoraan päällemme. Näimme
parhaaksi kääntyä pakoon, mutta tuskin olimme saaneet hevosemme
liikkeelle, kun se jo oli noin 20 askeleen päässä. Siinä se onneksemme
äkkiä pysähtyi, hurjasti röhkien, mulkoillen kamalasti silmiään,
puuhkuttaen ja ähkien, samalla tonkien hiekkaa pilveksi ilmaan
turvallaan ja sarvillaan ja huiskuttaen ankarasti häntäänsä.
30 askeleen päässä se taas sai luodin, mikä pani sen pyörimään ympäri
useita kertoja yhdellä paikallaan. Jo syöksähti Jolldashkin sen
kimppuun, mutta loikki heti pakoon, kun kiukkuinen sonni sarvet maassa
ja häntä suorana ähkyen karkasi sen perästä täyttä neliä.
Kymmenes luoti kävi vasempaan sorkkaan, niin että luuntynkä huiski sen
ympärillä, kun se epätoivoisen raivoisena tanssi vielä pari kierrosta.
Lyhyeltä matkalta ammuttiin viimein yhdestoista laukaus, jonka luoti
tunkeutui lavan taakse sattuen arempiin paikkoihin ja teki lopun sen
tuskista.
Jaki kaatui oikealle kylelleen. Tultuamme sen luo koki se viimeisen
kerran nousta ylös, ja kuoli sitten kuolemanvärähdyksittä.
Yhteisvoimin käännettyämme sen luonnolliseen makuuasentoon piirsin minä
siitä kuvan kahdelta puolelta. Komea otus se oli. Etuhampaat, jotka
olivat kuluneet melkein ikenien tasalle, osoittivat että se oli vanha
sonni. _Iskender_, muuan taglikeistamme, joka oli ollut mukana monilla
jaki-jahdeilla, sanoi sonnin olevan noin kaksikymmenvuotiaan, ja että
villijaki elää keskimäärin kuutta vuotta vanhemmaksi kuin kesy, jota
kahdenkymmenen ikäisenä pidetään ikäloppuna.
Turkki oli muhkea, tiheä ja tasainen, ja alasriippuvat kylkiripsut niin
paksut, että muodostivat todellisen alustan jakin ollessa pitkällään ja
tuntuivat riittävän suojaamaan Tibetin tuimilta talviltakin. Väri oli
aito musta, mutta selän kupeet vivahtivat hieman tummanruskeaan. Sarvet
ovat tavattoman vankat ja pelottavat terävien kärkiensä vuoksi. Tiheät
villaripsut viiltävät maata eläimen seistessä ja muodostavat, kuten
sanottu, pehmeän alustan sen ollessa pitkällään.
On itsestään selvää, että tuommoinen eläin on kuulumattoman raskas.
Vain vaivoin saimme päätä nostetuksi, ja kun nyletty nahka piti hilata
pitkällään olevan kameelin selkään, tarvittiin siihen neljä miestä. Pää
sai olla nahassa kiinni, leirissä kun paremmin joudettiin sitä
päästelemään.
Aivan hämmästyttää, että niin suunnaton eläin saattaa elättää itseään
ja kehittyä niin väkeväksi näiden ylämaiden kurjilla laitumilla,
laitumilla, joilla heinä talvella on kuollutta ja kuivettunutta ja
kesälläkin niin kovaa ja karvasta, että karavaanieläimemme vain nälän
pakosta söivät sitä.
Tämä kuninkaallinen eläin ei herätä huomiotamme yksin kokonsa, vaan
senkin vuoksi, että se yksinään kuolevaisista uhmailee kaikkia maan
korkeuksia, alimpia pakkasasteita, ankarinta ilmanalaa, rajuimpia
lumi- ja raemyrskyjä. Villijaki pitää kaikkia näitä pikkuseikkoina,
aivanpa tuntuu nauttivan, kun rakeet sen selkää ruoskivat. Tyynenä se
syö laitumella aivan kuin ei mitään olisi hätänä, kun lumimyrsky kietoo
sen valkoisiin pilviinsä. Ainoa mikä ei ole sille mieleen on kesän
päivänpaiste. Jos päivä tuntuu siitä liian lämpimältä, kylpee se
lähimmässä purossa tai kiipee ylös jäätikkö-alueelle ja ijäisten
lumikenttien raikkaille lakeuksille. Siellä tuottaa sille erikoista
mielihyvää jauhonhienossa firnilumessa piehtaroiminen ja lepääminen.
23.