Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella
Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan
Bekille.
Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua
oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani:
tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa -- sen tiesin pääkonsuli
Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta -- odotti minua
paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona
pitkänä poissaoloaikanani!
Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä
itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme
ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse
taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin
hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän,
sen parempi!" _Huhtikuun 27 p:vän_ illalla saapuessamme _Tjarkhlikiin_,
pieneen "kaupunkiin", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta
leirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota
noista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat
tehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon
käyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden
ottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä
kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin
häiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.
Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta
uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei
kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen.
Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä.
Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta,
lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan
etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella
tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen
osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin
sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän
"palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni
luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut
nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.
Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka
niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan
Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä
ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä
hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois.
Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.
Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni
samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani
huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja
haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten
se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.
Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria
tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan,
päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan,
jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti
paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä
hyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.
Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, _Li Darin_.
Kiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265
sotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä
kuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati,
lähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä
Hven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja
käskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.
Tähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati
nähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi
minua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki,
selittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit
olivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes
ajatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse
puheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.
Vastaus kuului, että henkilöä, jolla ei ollut edes paikallista passia,
ehdottomasti täytyi kohdella epäluulon alaisena miehenä, ettei ambani
ottaisi minua vastaan, että Khotaniin menevä eteläinen tie oli minulta
sulettu, mutta että minä pienen paikallispassin nojalla armosta ja
suosiosta saisin palata Kara-shariin ja sitten samaa tietä, jota olin
tullut, Khotaniin. Sepä oli hupaista! Kolme ja puoli kuukautta
aavikkojen poikki ennestään tutkittua tietä, kesäkuumalla, kun
eteläistä tietä Tjertjenin kautta pääsisimme Khotaniin kuukaudessa!
Pyysin tulkin sanomaan ambanilleen, ensiksi että minä halveksin häntä,
ja toiseksi että minä joka tapauksessa, ja jo huomispäivänä, aijoin
lähteä Tjertjeniin.
Lyhyt vastaus oli tämmöinen: "Matkustakaa, mutta siinä tapauksessa minä
vangitsen teidät ja vien teidät kymmenen soturin avulla takaisin
Kara-shariin!"
Nyt olivat auttavat neuvot hyvään tarpeesen. Kohta olin tehnyt
kuitenkin päätökseni. Seuraavana päivänä, huhtikuun 29 p:nä, aijoimme
lähteä matkalle Tjertjeniä kohti. Li Darin sai tilaisuuden vangita
minut ja viedä Kara-shariin. Sieltä jatkaisin matkaa Urumtjiin Venäjän
konsulin avulla hankkiakseni vapaan pääsyn Tjertjeniin ja Khotaniin,
vieläpä tarpeelliset nuhteet Li Darinille sekä hyvityksen siitä
vahingosta, minkä hän koukkuilemisellaan oli minulle tuottanut.
Sovittiin siis mainitun kauppiaan kanssa, että hän ottaisi huostaansa
matkatavaramme ja hevosemme. Vain Islam Baj seuraisi minua, ja se vähä
mitä tiellä tarvitsimme sopi hyvästi hihnojen väliin satuloiden taakse.
Kuitenkin minun onnen tähteni oli mahtavampi kuin Li Darinin,
Tjarkhlikin ambanin. Myöhään illalla saapui luokseni muuan 50-vuotias
hienopiirteinen mandariini esittäen olevansa _Shi Darin_, seudun
varustuskunnan päällikkö. Hän ilmoitti minulle saaneensa käskyn vangita
minut seuraavana päivänä, ja oli nyt tullut valittamaan Li Darinin
halpamaista käytöstä sekä lupasi koettavansa taivuttaa tätä olemaan
järkevä.
Shi Darin oli sivistynyt ja vapaamielinen kiinalainen. Keskustelimme
kauvan yhteisistä tutuistamme ja matkastani, jonka tuloksista hän oli
kovasti huvitettu. Meistä tuli kohta hyvät ystävät ja hän jäi luokseni
myöhään yöhön asti. Seuraavana päivänä minä kävin hänen luonaan
vastavieraisilla ja minut pyydettiin silloin päivällisellekin.
Päivällistä syödessä arvelin olevan ajan kysyä miten vangitsemisen
laita oli. Shi Darin kertoi silloin koko aamun olleensa ambanin
pakeilla, mutta tämä oli pysynyt taipumatonna sanoen itsellään olevan
käskyn dungani-kapinan [dunganeiksi nimitetään muhammettilaisia
kiinalaisia. He tekivät suuren kapinan 1894] aikana sulkea Tjertjeniin
ja Khotaniin menevä tie. Hän, Shi Darin, oli vastannut, ettei ollut
ollenkaan mistään dunganista kysymystä, vaan rauhallisesta
eurooppalaisesta. Mutta ambani ei ollut niin tarkoin voinut tietää mikä
minä olin miehiäni, minulla kun ei ollut passia.
"No, sitten kai minun on lähdettävä Urumtjiin", vastasin minä.
"Urumtjiin? Oletteko hullu!" huudahti Shi Darin pyrskähtäen äänekkääsen
nauruun. "Ei, matkustakaa huoletta Tjertjeniin, minä vastaan
seurauksista! Ambani on kyllä antanut käskyn vangita teidät,
mutta minä olen varustuskunnan päällikkö, ja semmoisiin hommiin en
laske ainoatakaan sotilasta. Jos Li Darin koettaa vangita teidät
alkuasukas-bekien avulla, annan minä turvaksenne sotilasvartijaväen."
Saattaako suurempaa onnea ajatella! Samat sotilaat, joiden äsken kopean
Li Darinin uhkauksen mukaan piti vangita minut, jos tarve vaatii,
väkivallalla, tulisivat nyt suojaamaan minua!
Seuraavana päivänä oli kaikki valmiina matkalle lähtöä varten.
Ikäänkuin hän ei vielä olisi tehnyt minulle tarpeeksi suuria
palveluksia, lähetti Shi Darin minulle nyt runsaan varaston sokeria ja
tupakkaa, juuri sitä mitä tarvitsin, ja sai vastalahjaksi muutamia
pikku kaluja ja karttoja, joita ilman tulin toimeen.
Ja niin lähdettiin länttä kohti. Eräässä puistossa Tjarkhlikin
ulkoreunalla seisoi kolme kameeliamme syöden lehtiä alas riippuvista
oksista. Lähetimme niille kaihomielisen jäähyväistervehdyksen, mutta ne
eivät kunnioittaneet meitä edes yhdellä silmäyksellä, söivät vain
tyynesti meheviä oksia.
Mutta nyt täytyy minun taas ahdasalaisen tilan vuoksi melkein lentää
niiden yhdeksänkymmenen peninkulman yli, jotka vielä erottivat meidät
Khotanista. Ja kuitenkin olisin kovasti mielelläni tahtonut
seikkaperäisesti kertoella näistä seuduista, missä keräsimme runsaan
määrän kokemuksia.
_Toukokuun 27 p._ ratsastimme Khotaniin, terveinä, mutta väsyneinä ja
selittämätöntä mielihyvää tuntien saadessamme nyt ruveta joksikin aikaa
lepäämään.
20.