Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas
ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät
meidät _Tikkenlikiin_, pieneen kylään sillä paikalla, missä
Kontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.
Hilpein mielin läksimme _maaliskuun 31 p._ Tikkenlikistä ja kulimme
suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi
seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä
kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.
Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat
näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki _Kontje_ sekä _Hek_,
Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi
kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien
kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat _Lop-norin_ jäännöksiä, jonka
vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi
ovat erämaana.
Kovin olin hyvilläni, kun _huhtikuun 4 p._ kolme päivää noudateltuamme
Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven
suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.
Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia
takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri
osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään.
Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin
paikoin halkovat.
Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä.
Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja
kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä
järventapaisia. _Shirge-tjapganin_ luona se yhtyy Tarimiin. Vain
yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä
Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin
olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden
syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.
_Huhtikuun 4 p._ keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään
lopmiehen mukaan nimitetään _Avullu-kölliksi_, ja noudattelimme sitten
sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea:
10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan
veden rannasta.
Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla
poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli
sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka
kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli
usein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja
tuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.
Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta
hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme
tunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli
kaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden
mökkien seinissä.
Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet
taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät
ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja
paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia
päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.
Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin,
että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, _huhtikuun 6 p_. Asetuimme
leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle
hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen
tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.
Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä
hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas
näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon
laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme
miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet
varta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein
mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden
taukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea
muuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla,
joiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.
Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan
hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan
ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja
savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin
valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja
kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi
nokena lentää maailman ääreen.
Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää
muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni
tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni
tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi
päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna
ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain
hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut
kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan
karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi
tuoksunut aito havannalta.
Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes
viimein _huhtikuun 9 p._ asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme
kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen
rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen,
järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen
Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan
vielä kerran ketjun pienempiä järviä.
Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen
jokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa
kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta
vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.
Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa
kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin,
raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.
Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään
"loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä merkitsee
venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri
kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se,
jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää
kuin 0,5 m leveä.
Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä
viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä
hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä
vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä,
jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan
melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu
tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo
nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa
pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi
soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi
häntä näkemästä eteensä.
Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta
nähdäksemme astuimme _huhtikuun 10 p._ alukseen. Toinen soutumies
asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä
mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja
päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä.
Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi
varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun
tarvittu.
Mieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani _Jolldash III_. Se oli
pieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei
jaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se ratsastaa
kameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi
merisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään
juoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään kupeesen ja
odotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja nostamaan taas
koriin.
Tämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras
seurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli
kanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä
tavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla
Khotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian
halki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista Jolldash
suoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun viimeinkin
saavuimme Pietariin.
Valitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen
vuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä
tälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa
voinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä
aasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta
matkaa suuriin erämaihin.
Kun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui
nopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa jokea
pitkin.
Mutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova "musta
myrsky" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja pannut vanhat
majesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan latvojaan. Niin kauvan
kuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se näet on uurtanut
itselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi kamishitiheikkö ja
metsä, jotka taltuttavat myrskyä.
Mutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita
järviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla oli
paljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha.
Osasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden myrsky
pikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä lämpömäärä
nousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi poppeleissa hyvin
tuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan koskaan väsytä ja aina
herättää uusia unelmia.
Kuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot
korkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli
lähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin
matalia, ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan,
olisi se ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa
alahangasta. Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla,
missä olimme korkeiden hiekkasärkkien suojassa.
Viho viimein pääsimme onnellisesti _Sadak-köllin_ alkupäässä olevaan
nimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä. Asukkaat ottivat
minut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat syötäväksi vasta saatua
kalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä kamishin vesoja ja leipää.
Nauttiessani tätä yksinkertaista, mutta kovin hyvältä maistavaa
illallista oli ympärilläni kokonainen parvi iloisia ja puheliaita
loplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset eivät häikäilleet
laisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta tuskinpa kauniita
kasvojaan.
Helposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua ollenkaan
pelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan nähneet
eurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen semmoisesta. He
olivat nimittäin kuulleet puhuttavan "Tjong-turasta", suuresta
herrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän etelässä olleiden
heimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan kera, aseissa hampaita
myöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja ylellisyyttä kaikkialla.
Nähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja karavaania,
venhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen heidän kieltään,
syöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä kuin he, arvelivat he,
ettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä itse asiassa olekkaan
mikään suuri.
_Huhtikuun 12 p._ oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä matkaan.
Mutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin että taas
työnsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä, vedetään se näet
aina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan silloin tällöin
vedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta kauvempaa kanootti
harvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme taipaleella ja matka
olikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi kamishia kasvavia
järviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti taas valloilleen
yhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli kerrassaan vaarallinen.
Usein meidän täytyi päästä suurten aukeiden vesien ohi, joita yhdisti
kaidat salmet. Tullakseen seuraavalle salmelle ei ollut muuta neuvoa
kuin soutaa suoraan aukeiden selkien poikki.
Kuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle arvoitus,
sillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen lukemattomien lahtien,
niemien ja saarien vuoksi, jotka sitä pyältävät, eikä salmen suita
näkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden sisällä. Lisäksi vielä tuprusi
itärannalla olevista hiekkasärkistä lentohiekkapilviä levittäen
keltaisen vaippansa järvien yli, joiden rannat monesti kokonaan
peittyivät sumuun.
Vesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen
meidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon
harjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet
yltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos niiksi
tulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä tasapainossa
aalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen hiekkamatalikko
ollut meitä väijymässä.
Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa perästä.
Ainoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää tunnin aika
tuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet kävivät yhä
kapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä vesiä pitkin
soudimme _Shirget-jappganin_ (lopliki Shirgen kanavan) kylään, jossa
asuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja karavaani levottomina
meitä odottivat.
Pari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten
Tjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea
pitkin sinne kanootissa.
Kun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni varovaisuuden
vuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin vieretysten jättäen
jalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin molempien laitoihin.
Tähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui neljä soutajaa, joiden
vastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan viimeiseen saakka, kun taas
länteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli kiidätti venhettä huimaavaa
kyytiä rantojen ohi.
Nyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia aavikkoseutuja
avautuu itään ja länteen.
Tjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi
keltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan maalla,
nuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja vastaan
tuoksahtaa äikeä kalan haju.
Kahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee
lisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä,
missä he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat
paimentolaisia.
Karavaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin
vesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta
sitten vielä olivat olleet suurenmoisia.
Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa
rapisutti koko päivän _huhtikuun 18 p:nä_. Pahimpien kuurojen aikana
täytyi meidän olla pari tuntia _Tokkus-attamin_, "Kymmenen isän"
kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.
Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä
ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että
soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten
kelkkaa.
Oltuamme yötä _Tjain_ kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60
km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia
pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.
Saapuessamme illalla _Abdalliin_ oli koko kylän väki rivissä rannalla,
ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt,
huudahdin: "Tuossahan on _Kuntjekkan Bek_!" hämmästyivät he aikalailla.
Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn
neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin
minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan
olevaan puhdistettuun "saliin".
_Huhtikuun 21 p._ poikkesimme jokea myöten aika suureen
_Kum-tjappganin_ kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon
päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja
varmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten.
Abdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea
Kum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja
lampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt,
oli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten
muuttaneet sieltä.
Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen
minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei
loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä
mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin
sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja
mukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.
_Huhtikuun 22 p._ astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj
keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen,
kolibrikanootin vanhan tottuneen _Tusunin_ kera oli raivattava ja
näytettävä tietä kamishikon läpi.
Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki
jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka
kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan
läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia
siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit" kasvaisivat yhdessä
vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden
pohjasta kohoovia kamishin vesoja.
Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla
puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä
viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai
lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.
Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain
vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen
verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä
näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia
saadaksemme tuoretta syötävää.
Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei
ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin
joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.
Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua
näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen
allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan
yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.
Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko
näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat
mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että
vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän
kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen
viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja
niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.
Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva
Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli.
Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin
seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi
pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa
kosteata liejua.
Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä
mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian
kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän
matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan
virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten
ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät
raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen
yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain
eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen
veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.
Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m
korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin
tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen
kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi,
mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta
työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja
tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen
kanoottia eteenpäin.
Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy
pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään
tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa.
Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja
venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä
on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.
Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä
kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä
kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten.
Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on
myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä
niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.
Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan,
missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden
huipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt
neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti
hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä,
jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa
ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria
oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota
olimme tulleet.
19.