Shah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan
_Lop-noriin_, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka jo
tunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-noriin,
joka oli yksi matkan päämääriä.
Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä.
Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200
ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme
varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten
ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan
passini virui Khotanissa.
Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen
paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia
olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon
poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin
verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain
talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani,
teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.
Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn
Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin
kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen
kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella _Koriassa_,
mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana
vain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja
luonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.
"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista
tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta
tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi
hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä,
leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat
korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme
kykenevämme uudelle matkalle.
26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä.
Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja
paimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme
sitten Tarimia, jota täällä nimitetään _Ugen-darjaksi_; mutta sitten
kävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.
Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia
suuret joukot, mutta _helmikuun 28 p:nä_ niitä oli leirimme,
_Tuppe-teshdin_ aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän
kuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi
ohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai
viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.
Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä
hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä.
Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat
samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden
kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja
tulisi näkyviin.
Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin
pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo
painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana.
Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin,
matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon
vaivaa.
Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria
valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen
mieltäkiinnittävä.
Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt
matkasimme, _Ugeniksi_. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine
metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.
Yleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto. Mutta
muutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa on
ulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä.
Retkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa
paimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan
varrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia
kuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi
puoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.
Ei ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi, missä
kasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli meillä
shah-jarilainen _Islam Akhun_ luotettavana oppaana.
_Maaliskuun 10 p._ ratsastimme _Koriaan_. Kolme kameeliamme, jotka
olivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja
melua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja
hoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka
epäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean
kameelini selässä.
Basaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja heidän
aksakalinsa, _Kul Muhammed_ Margelanista, otti minut vastaan
erinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta,
missä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi
ja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.
Koria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani- ja
kauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä ja
rikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on
erään joen, _Kontje- eli Korla-darjan_ varrella, joka tulee sisimmän
Aasian suurimmasta järvestä, _Bagrash-köllistä_, johon verraten Lop-nor
on vain ummehtunut lampi.
Tutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta retken
siellä kaakon puolella sijaitsevaan _Kara-sharin_ kaupunkiin, eikä se
seikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut
passia saanut minua säikähtämään.
_Maaliskuun 12 p._ ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera Islam
Bajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta kameeleista ja
tavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia ajaen yhtä monessa
tunnissa.
Kara-shar, "Musta kaupunki", ansaitsee nimensä, sillä sille on
ominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian
kaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen
vasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki se on,
monta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät lukemattomia
viheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia telttoja. Se
on sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa maata. Asukkaat
ovat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.
Katsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla
Kara-sharin ambanin, _Hven Darinin_ luona, ja astuin Khotanissa käypä
passi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen "jameniinsa". Hän oli
pieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut vastaan
erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa, leivoksia
ja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne tullut, ja
valittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi yhtä
rakastettavasti kuin ranskalainen: "Olettehan ystävämme ja vieraamme;
ette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne." Luultavasti
minä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti vaaralliselta maan
rauhalle. Sitten hän valmistutti minulle maakunnassa käyvän
paikallispassin.
Vielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon kertoa.
Palattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä Koriaan kertoi
Islam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun basaarin kauppakojun
vieressä ja puhelleensa erään länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa,
kun ohi ratsasti viisi kiinalaista sotilasta, joiden päällikkö tangon
nenässä kantoi keisari Kuang Tsyn vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on
asianlaita semmoinen, että kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi
tai missä hyvänsä, täytyy kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien
laskeutua maahan ja tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista
kuuliaisuuttaan.
Mutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä tarvitse
nousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin,
laskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois
"tjanit" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla
selkään kunnes veri virtasi.
Hankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti
Koriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle,
Li Dalojlle.
"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni, joka
on Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja Kiinan
välisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille semmoisen oikeuden,
annan asian raueta, enkä vaadi teitä vangitsemaan väkivallantekijöitä
eikä julkisella paikalla tässä kaupungissa antamaan rangaista heitä.
Jos tämänkin laiminlyötte, sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta
sekä Venäjän konsulille Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin
kenraalikuvernöörille, joka asuu Urumtjissa)."
Vaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua
tehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta palasi
kohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan ollut
tietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja
kertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä
arpi vasemmassa poskessa.
Minun vaatimuksestani komennettiin nyt koko "lansan" sen
karavaanimajalan pihalle, missä me asuimme. "Tässäpä hän on!" huusi
Islam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä kaulukseen
ja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän ihailtava
pontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka nyt
suoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha täpö
täyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.
Pahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan tarttui
häntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen olemuksensa
alaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin samalla tavoin
kuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen suoritettua minä selitin,
että hän oli saanut tarpeeksi ja että rangaistus täysin hyvitti
rikoksen.
Eihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan
kuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut
ummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi pahoin
pideltiin.
Mennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä avustuksestaan
minä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle tehtiin tilaa kaduilla
eivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle nauraa.
18.