Helmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman
korkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta
kuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli
kovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla,
ja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä
raapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.
Matkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan
suoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä
eroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta
aavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja
kärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin
äärimäisiä metsiä.
Muuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä
levähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja
selitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää
kauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä,
Kerija-darjasta, tullut.
Hiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli
kuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin
lantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille,
jonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa
enimmäkseen villin kameelin lannasta.
Oli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli
meillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme
pakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan
alla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja
toivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä
eläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja
oksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä
riisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin
kyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani
piippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.
Yit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli,
tulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä,
ja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin
ihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka
ovat nousseet uuteen elämään.
Parin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä
rupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin
eilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.
_Helmikuun 18 p._ Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet
vain yhden "tulumin" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan
aamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m
korkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme
lopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita
pohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko
hedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.
Sopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua
kostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta.
Vuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi.
Kameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.
Rohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa
olimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa
aavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli
täällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta
olisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös
nähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se
oli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla
Tarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä,
mutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.
Niin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta.
Odottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin
Länsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita.
Neuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin
pohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta
viekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen
itseämme nenästä vetää.
Jollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.
_Helmikuun 19 p._ särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan
davanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän;
siellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa
sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta
se oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.
Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin
minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin
kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme
Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia
astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen
määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä
muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.
Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät
alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä
harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja
ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin
mustan metsäviivan.
Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia
selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä,
arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki,
sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita.
Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin.
Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin
itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En
sitä tiedä.
Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja
hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin
kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista.
Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu
polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun
pidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.
Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että
kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan
suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme
pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli
käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta
turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme
läpipääsemättömään metsätiheikköön.
Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme
polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano
vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta
menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun
päivänkoittoon.
Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta
näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä.
Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan
avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani,
toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden
läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.
Silloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi
huutavan: "su, su!" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin
sangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin marssia
ja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot kädessä
jäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka reunalle kaikki
asettuivat pitkälleen juomaan.
Laitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan lehtoon.
Miehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä kaksi
suurta nuotiota.
Hyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun kuulimme
etäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät sinnepäin ja tulivat
kotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera, joilta urkittiin tiedot
juurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että ensimäisen joen
uoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli _Atjik-darja_
(Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme, nimitettiin
_Kara-dashiksi_ (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä useammissa
paikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta lammasta, jotka
kuuluvat _Shah-jarin_ baille.
Seuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon mennen
_Teressin_ kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli 156 m
leveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien
painosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne
pelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne
levittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja
pitivät päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää
murtuisi.
_Tjimenin_ kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä. Ahmed ja
Kasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen ja aikoivat
Khotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-keliin. Olin
niin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa haikealta
tuntui erota heistä.
Paitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja
ruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen Khotaniin
villin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat kuin
rehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa tapauksissa
uusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen uomien sekaiset
suunnat.
Marssiessamme _helmikuun 23 p. Shah-jariin_ olimme 41 päivässä
samonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan, joka oli
johtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen matka
Takla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä menestystä.
Jos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja, olimme täällä sitä
vastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita lukemattomia tarinoita
haudatuista aarteista ja maan nielemistä kaupungeista ollut
halveksittava.
17.