Huvimatkoillani unelmien maahan olin monesti toivonut saavani nähdä
villiä kameelia. Mutta että minulla olisi tilaisuus lähemmin tutustua
tähän merkilliseen eläimeen, kuten nyt kävi, sitä en ollut uskaltanut
uneksiakkaan.
Kun me nyt kuitenkin lähestyimme sen lempi-tyyssijaa, Gobi-erämaan
sisimpiä ja luoksepääsemättömimpiä osia, en tietysti tahtonut
laiminlyödä tilaisuutta hankkia villin kameelin nahkaa, jonka toivoin
kerran joutuvan Tukholmaan.
Omat puutteeni metsästystaidossa tulivat autetuiksi täydelleen sillä,
että Islam Baj ja molemmat Khotan-darjan miehet olivat oivallisia
pyssymiehiä ja nyt kiihkeästi halusivat nähdä tätä eläintä, josta
olivat kuulleet vain puhuttavan. Vaeltaessamme Kerija-darjan metsissä
oli villi kameeli mieluisimpia keskusteluaineitamme.
Tonkus-bastessa kuulimme _helmikuun 1 p._ ensi kerran puhuttavan
Kerija-darjan villeistä kameeleista. Seudun paimenet eivät kyllä olleet
niitä itseään nähneet, mutta jonkun kerran kyllä niiden jälkiä
hietikossa metsän laidalla. Sitten ei mennyt päivääkään, jottemme
kuulleet tuosta merkillisestä eläimestä yhä uutta kerrottavan.
Monet paimenet alempana joen varrella olivat nähneet kameeleja,
yksinerin tai viisi ja kuusi kappaletta karjassaan. Ne olivat
säntilleen kesyn heimolaisensa näköisiä, sama koko, liikkeet ja tavat
niillä oli kuin tälläkin. Kiima-aika oli molemmilla lajeilla samaan
aikaan, tammi- ja helmikuulla, niiden jalkain jäletkin hiekassa olivat
aivan yhtäläiset.
Minulle kerrottiin että villi kameeli on hyvin arka ja että se nähtyään
itseään takaa ajettavan katoaa kuin tuuli eikä pysähdy kahteen kolmeen
vuorokauteen. Mitään se ei kuitenkaan pahemmin pelännyt kuin
leiritulien savua, ja paimenet vakuuttivat, että jos se saa vainua
poltetusta puusta, se kaikkoaa pitkiksi ajoiksi niiltä mailta.
Kerran oli pidetty paria kesyä kameelia loitolla joen varrella, ja
vaikka näillä ei ollut selässä kuormasatuloita, olivat villit kameelit
kuitenkin kammoneet niitä kuin ruttoa ja niissä nähneet yhtä
vaarallisia vihollisia kuin tiikeri ja sudet.
Paimenet vakuuttivat että villi kameeli tuossa tuokiossa huomaa sen
nenärustoon puhkaistun reijän sekä puikon ja nuoran, joilla kesyä
kameelia ohjataan. Se muka heti vainuaa, että heimolaiset ovat
kantaneet kuormia, olipa sitten jauhoja, lihaa, lampaan villaa tai
muuta, ja huomaa että kuormasatula on niiden kyttyröitä litistänyt.
Vanha metsän- ja aavikonasukas Muhammed Baj, viimeinen joen varrella
tapaamamme paimen, tunsi villien naapuriensa tavat yhtä hyvin kuin
lampaiden. Hänen pienen agilinsa kymmenkunta henkilöä elivät
enimmäkseen villin kameelin lihalla talvikuukausina. Niinpä oli hän
tänä vuonna ampunut niitä kolme kappaletta.
Kuitenkin oli hänellä huono pyssy, jonka laukaus vasta 50 askeleen
päästä kävi maaliin. Hänellä oli sen vuoksi tapana maata tuulen alla
kärsivällisesti kameelia odottaen. Jos tämä huomaa vihollisensa,
syöksyy se hurjaan neliseen, eikä sitä maksa vaivaa takaa ajaa, se kun
ei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan päivään.
Viime vuonna ukko oli onnistunut saamaan kiinni poikasen, korkeintaan
viikon vanhan. Se oli sitten koko kevään ja kesän aivan vapaana käynyt
lammasten kanssa laitumella ja perehtynyt ihmisiin yhtä paljon kuin
kesykin. Valitettavasti se oli kuollut.
Villistä kameelista saimme kuulla vielä, että se asustaa syvimmällä
hiekka-aavikolla ja siellä olevissa notkoissa, jotka se hyvin tuntee ja
joissa kasvaa poppeleja ja tamariskeja siellä täällä. Kesällä juoksee
joen tulvavesi hyvän matkan päähän viimeisistä ihmisasunnoista
aavikolle päin. Silloin tulee tuon tuostakin kameelikarjoja joelle
juomaan ja samalla syömään tanakan veron kamishia. Talvella se ei juo
ollenkaan, mikäli Muhammed Baj minulle vakuutti.
Se kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja
missä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin.
Se rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.
_Helmikuun 9 p._ havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun
löysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme
kuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja
lantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä
mutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän
otusta, otaltavan aavikolle.
_Helmikuun 11 p._ samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä
vaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä
harvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta
meille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä,
nyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli
hietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä
joki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä
taisteli hiekkaa vastaan.
Semmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet
olivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.
Niin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma
oli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen.
Silloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita
kulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon
kuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri
kuulumattomasti tamariskin juurelle.
Näimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli
kuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata
koko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla,
joka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.
Kun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari
sekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät
juoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun
luultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet
selville mistä oli kysymys.
Sekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja
hitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli
kaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua
kaulaan loppui siltä kärsimykset.
Oli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet
toivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata
mojotti -- olin vähällä sanoa -- ilmi elävänä edessämme!
Nyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan
noin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta
villa oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea,
kyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme
verraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.
Kyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä
olevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja
runsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman
punasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli
erinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.
Mutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja
iltakylmä alkoi tuntua. "Meidän täytyy korjata nahka", selitin minä.
Mutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi
kameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi
kuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä
piti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi
Kasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on
otettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.
Nyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi
sopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja
ruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät
pääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein
kuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.
Myöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli
niin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja
jalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen
ääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi
levittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota
monta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että
se tuli melkoista keveämmäksi.
Kaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen.
Kasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin
heikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.
Päätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä
kokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian
loitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme
mene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on
turvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä
takaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa
tietä.
Ei lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä
lupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa
kaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota.
Kaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui
kahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa
ylös.
Ensin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin
päivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja _helmikuun 13 p._ saatoimme taas
lähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla
käsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi
jälkeen, saattoi kantaa sitä.
Kuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme
siis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä
puolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon
vettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin
korkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja
idässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät
kohosivat kuin vuoren harjut.
Kohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme
vasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli
kuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä
kyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin
nähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli
korkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin
juurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja
kummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.
Verkalleen jatkaessamme marssiamme niiden sivu saattoi Islam sen vuoksi
kaarroksen tehden hiipiä 50 askeleen päähän niistä. Sillä välin eläimet
alkoivat epäillä vaaraa. Pitkällään oleva uros nousi ylös ja karja
läksi verkalleen juoksemaan kaakkoon päin käyden tiemme poikki ja
mennen sen tamariskin ohi, jossa Islam oli piilossa.
Laukaus pamahti, uros kaatui kolme askelta otettuaan ja oli jo kuollut,
kun pari minuuttia myöhemmin ehdimme paikalle. Luoti oli mennyt kaulaan
ja tehnyt aivan pienen reijän, jota vaivoin saatoimme havaita syystä
että verivirta oli pysähtynyt turkkiin.
Se oli komea otus; mutta meillä oli aavikkomatka edessämme emmekä
voineet hukata aikaa tämänkin nahkan korjaamiseen. Miehet leikkasivat
vain kyttyröistä rasvan, jonka sittemmin havaittiin olevan mainion
sopivaa riisivanukkaasemme. Villaa kerittiin hyvä joukko; siitä
punottiin nuoraa, jota tarvitsimme.
Tähteet saivat jäädä paikalleen ja olivat varmaan tervetullut
"dastarkhani" susille ja ketuille. Ensiksi ammuttu ja nyletty kameeli
oli yöllä jäätynyt kovaksi kuin jääkurikka. Epäilemättä elossa olevat
kameelit sitten pitkät ajat karttoivat niitä paikkoja, missä kuolleet
sukulaisensa makasivat.
Meidän kokemuksemme villistä kameelista ei siis käynyt yhteen sen
kanssa mitä paimenet olivat sen arkuudesta kertoneet. Emme olleet
nähneet sen olevan ollenkaan erikoisen varovainen tai nopea, vaan
olimme päässeet sitä aivan lähelle. Olimme lisäksi havainneet, että se
oli hyvinkin helposti ammuttavissa ja kaatui ensi luodista, kävi se
mihin kävikään: selkään, kaulaan tai sääreen.
Seuraavina päivinä näimme useita parvia, välistä yksinäisiäkin eläimiä.
Totuimme lopulta niihin niin, ettemme niistä sen enempää välittäneet.
Ne söivät kuivia poppelin lehtiä ja tamariskeja, ja paetessaan ne aina
kävivät korkealle hietikolle, jonka särkän harjoja pitkin ne juoksivat
ihmeteltävän keveästi.
Niiden hölkkäjuoksu on kuitenkin melkein yhtä kömpelöä kuin kesyjenkin
kameelien, ja pitkiä koipiaan ne heittivät samalla tavoin kuin nämäkin.
Mutta kun kesyjen kyttyrät vaappuvat ja kiikkuvat kuin höyhentöyhdöt
eläimen juostessa, pysyivät ne villillä liikkumattomina ja suoraan
pystyssä. Sen mölinä loppui samalla valittavalla loppusäveleellä kuin
meidänkin kameelien.
13 p:vän iltana meidän tarvitsi kaivaa vain 1,53 m saadaksemme kirkasta
ja makeaa vettä.
16.