Olimme niin muodoin onnellisesti kulkeneet tämän aavikkokaistaleen
poikki ja yllättäneet joen. Rantavyön rehevyys ihastutti silmiämme,
jotka kahdeksaan päivään eivät olleet nähneet muuta kuin keltaista
hiekkaa. Joki oli leirin kohdalla 32 m leveä ja nyt tanakan jääpeitteen
kattamana, johon hakkasimme paremman kaivon kuin mitä äsken olimme
hiekkaan kaivaneet. Kameelit saivat nyt juoda kylläkseen jääkylmää
jokivettä.
Viimeinen lammas teurastettiin, tehtiin isoja nuotioita ja kaikki
oltiin mitä parhaimmalla tuulella. Majassa oli nähtävästi vielä eilen
asuttu, päättäen tuskin hiiltyneestä leiritulesta ja tuoreista jälistä,
joita tuuli ei vielä ollut ehtinyt pois pyyhkiä. Mutta nyt ei näkynyt
yhtään ihmistä.
Lähtiessämme sitten _tammikuun 27 p._ pohjoista kohti joen vasenta
rantaa pitkin oli ensi ajatuksenamme mitä pikimmin saada opas. Häneltä
toivoimme myös saavamme tietoja tästä joesta, jolla eurooppalaisia tätä
ennen ei ollut koskaan käynyt ja jonka suuntaa Kerijan kaupungin
pohjoispuolella karttamme sen vuoksi osoittivat vain pilkutetulla
viivalla.
Mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia
milloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa
kellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää
särkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.
Joen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden;
tuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka
vastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka
kohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian,
jäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun
kerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja
hiljaisena: ei ääntä kuulunut.
Ihmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja
meitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan
muuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit
lähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme
kamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä
kuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa.
Täällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta
vastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.
Neljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin
hyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi
paimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat
sydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He
tyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan
"satmaan" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta
kyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa
seudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun
päiväkirjaani. Hussein -- se oli paimenen nimi -- kertoi, että pitkin
koko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien
välimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita
omistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin
paimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä.
Täällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen
ja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin "agilin"
(tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy
toiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista
agilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.
Lauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin
metsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan
maissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä
Hussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon
siitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle,
on vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan
paimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa,
tapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä
koskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista
eikä basaareista.
Kerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä
muodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden
kanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa
ja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.
Paimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita,
jotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana
olevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän
arkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä.
Ainoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden
keritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien
kassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen
aikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa
satmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä,
ynnä muita yksinkertaisia taitoja. "Ketme" (lapio) ja "balta" (kirves)
ovat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he
kantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.
Hussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa
pitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen
kolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista
päivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään
itään päin.
_Tammikuun 28 päivän_ iltana tapasimme _Kurruk-akinin_ (Kuivan uoman)
luona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400
lampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan.
Levättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme
opas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa,
sankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä
tiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat
saaneet kiskaista minua maahan.
_Helmikuun 1 p._ joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta
kääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko
tämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä
_Tarimille_, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka
muodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä
vielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se
joki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan
kuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi
sen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä
tulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin
_Lop-noriin_ päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi.
Onnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?
Kuitenkin oli tämä joki, joka tähän saakka oli ollut meille verraton
opas aavikolla, kerran kuivuva ja sortuva taistelussa aavikkohiekkaa
vastaan. Yllätettyämme _helmikuun 7 p._ Katakin metsäseudun saimme
tietää joen ulottuvan vain puolitoista päivänmatkaa pohjoiseen ja että
sitten ikuinen aavikkohiekka levisi joka taholle. Levähdimme täällä
päivän ijäkkään metsänasukkaan _Muhammed Bajn_ luona, joka koko ikänsä
oli elänyt metsässä eikä tiennyt, että seutu oli kiinalaista aluetta.
Nämä ihmiset ovatkin verovapaita eikä heillä ole siis mitään tekemistä
kiinalaisten viranomaisten kanssa.
_Helmikuun 9 p._ mentiin taas pohjoista kohti. Joki, joka vielä Katakin
lähellä oli ollut 84 m leveä -- kuitenkin vain muutaman järven tapaisen
levenemän kohdalla -- kutistui nyt 15 m ja suikersi empien jyrkkiä
mutkia tehden läpipääsemättömien metsien välitse.
Illalla asetuimme taas salolle leiriin, sillä viimeisetkin paimenet
olivat jääneet kauvas jälellemme. Tällä kohdalla joki näytti 5 m
levyiseltä purolta, jossa kulki tuskin kuutiometriä vettä sekunnissa.
Viimeisen oppaan seuraavana päivänä käännyttyä takaisin
noudattelimme tätä surkastuvaa vesisuonta, milloin niin tiheiden
tamariskipensaikkojen läpi, että tietä täytyi kirveellä raivata,
milloin yli pienten kamishikenttien tai vähän pensaita kasvavien
hiekkasärkkien.
Sydämmeni hätkähti mennessämme sen paikan ohi, missä joki ehtyi
hietikkoon jääpeiton alle ja auttamattomasti sortui epätoivoisessa
taistelussaan erämaata vastaan. Oli meillä kuitenkin vielä yhtenä
päivänä suurta hyötyä tuosta kuivasta uomasta, mihin vain kesän
tulvavesi ylettää. Se oli täällä kaita ja syvä, ja rannoilla rehotti
aarniometsä niin sankkana, että vain tuli olisi saattanut siihen tien
aukaista. Siellä täällä oli tiheikössä tunneleja, joita myöten
metsäsiat kulkevat uomalle raappiakseen ylös ruovon juuria.
_Helmikuun 10 p._ laitoimme leirimme vedettömään joen uomaan, missä
kaivoimme vettä 1,85 m syvältä ja viime kerran pitkiksi ajoiksi
kuulimme tuulen kahistelevan keltaisia, kuivia viimesyksyisiä poppelin
lehtiä. Ijäinen hiekka ympäröi meitä taas joka puolelta, ja meidän oli
vielä kerran käytävä taisteluun sitä vastaan.
15.