Toinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin
joulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa
oli 6 miestä ja 12 hevosta, ja "karavaanibashina" oli kuten
aavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.
Matkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella
olevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta
matkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään
Itä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin
Jarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan
kaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin
pohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.
Kulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden --
kosteikkojen -- mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä
pohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat
etelässä.
_Tammikuun 5 p_. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä
erotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä,
ja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin
tuloa ratsastimme suurten kylien halki.
Ambani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten
kauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt
isoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa
sijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.
Kymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, _Liu Darin_, otti
minut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin
sisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan
laukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta
tuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli
jalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen
ystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli
päättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset
viikset ja hyvin ohut kankipalmikko.
Khotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin
huolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä
kameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä
tarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen
takkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat
mieheni.
_Tammikuun 14 p. 1896_ läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin
kera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan
kaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen
aavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja _Kerim
Djan_ sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka
edellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.
Kokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan
niin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt
ainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin
kantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa
nojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa
tavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon
Khotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava.
Ruokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme
poissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää
hyvänämme mitä maa tarjosi.
Ensimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään
_Kerija-darjalle_, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista
lähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin
käynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut
Khotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin
Kerija-darjan uoman ja _Kerijan_ kaupungin kautta takaisin Khotaniin.
Kuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka,
rikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta
havaitseva.
Pahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi
kerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi
onnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia
joutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.
Minun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille
toinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää,
riisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja,
sokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja
suuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia
huopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja
ampumatarpeita.
Semmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu
mukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä
turkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22°
pakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut
koskaan olla ja kevät lähestyi.
Istuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme
matkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja
hajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. _Tavek-kelin_
kylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden
päivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään
päin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin
se, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän
vaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka
paikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä
tapaisimme tamariskin ja poppelin.
Kylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet
hietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita
kalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa
meidät sinne.
_Tammikuun 19 p._ läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti
hiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain
parin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi.
Kolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.
Kulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät
eläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet
suoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta
kaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi
päivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden
kuormasatuloiden kanssa.
Ensi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67
metrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli
jäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan
yhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin
täällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea
kaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.
On helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos
lähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää
hiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma,
että makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi
ainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla
lopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta
paikkaa.
_Tammikuun 23 p._ kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta
alanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja
halkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri
lehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä
kameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka
muutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli
kiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia
tappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja
rauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli
runsaasti "köttekiä", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot,
harmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin
korkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on
entisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen
menevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä
nähtävästi Kerija-darjan uomaa.
Kuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet
yleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia,
viimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa
vastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä
itse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale
oli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha
kaupunki, jota he nimittivät _Takla-makaniksi_, sijaitsi sen
itärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä
lähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja,
pysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat
ottamaan rauniopaikasta selkoa.
Sillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä
tuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla
sytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä
lämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.
_Tammikuun 24 p._ jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä
rauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini
selässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.
Itä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut
samanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä
tässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja
torneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa
poltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia
(poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään
löydettävissä.
Ainoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat,
suippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia,
mutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun
niitä löi.
Semmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä
asemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa
eikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu
siitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4
kilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin.
Ainoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän
laaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.
Kuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja
täyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli
nähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain
buraanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin
tekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin
yleisestä ulkomuodosta.
Muutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin
korkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti
sidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty
ruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä
rakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät
valkoisiksi rapatut.
Tähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia,
jotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet
liitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella,
kulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin
hinduilla tänäkin päivänä.
Edelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä
huomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset
meidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva
-- kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä
hiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden
jokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä
ennen kaikkia lotuskukkia viljalti.
Kaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli
hyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla
kielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan,
luonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.
Kun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän
pinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä.
Parissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä,
jotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut
kaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma
lapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä
takapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.
Vielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme
pitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka
näytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen
puuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran
oli pannut liikkeesen.
Useimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten
poppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on
muinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli
tämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.
Tämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun
joen -- Kerija-darjan -- rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli
vesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen
rannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan,
ja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa
aprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin
voimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita
myllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli
kukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja
taiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.
Mihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin
sen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet
kellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon
puron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat
jättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?
Mitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset
tulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he
menivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa?
Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.
Oppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta
ei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi
uneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on
kolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien
raunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!
Ja tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen
pirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa!
Seisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt
tuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.
Vanhassa kaupungissa annoin nyt eron tarpeettomille oppaille, jotka
palasivat jälkiämme myöten aikoen levähtää kaivamillamme kaivoilla.
25 p. kulimme kahdeksan "davanin" yli; davani on suunnaton
särkkäröykkiö ja voi kohota toisinaan 25 metrin korkuiseksi; kuitenkin
löysimme illalla vettä 1,87 metrin syvältä.
Seuraavana päivänä kävi hiekka yhä hankalammaksi. Hilauduimme taas
kahdeksan davanin yli. Kahdeksannen takana tapasimme muutamassa
notkossa joukon tamariskeja ja kuolevan kamishin. Se meitä viehdytti
pysähtymään, vaikka emme olleet kauvan kulkeneet. Idässä kohosi
suunnaton davani, joka usvan läpi näytti etäiseltä vuorelta.
Neuvoteltiin ja päätettiin katsoa mitä tuon davanin toisella puolen
oli. Se oli 40 metrin korkuinen ja rasittavin kaikista. Miehet olivat
allapäin, kameelit kulkivat kankeasti ja hitaasti, ja aasit jäivät
kauvas jälkeen.
Vihdoin kohosimme harjalle. Mikä hämmästys! Ei yhtään davania ollut
enää nähtävissä. Emme kuitenkaan nähneet kauvas, sillä ilma oli tomua
täynnä viimeisen myrskyn perästä. Kohta kulimme ketun jälkien ohi,
löysimme kuolleen sorsan, tamariskit ja muut aavikkokasvit kävivät yhä
lukuisemmiksi. Havaitsimme ihastuen että hiekkakerrokset kävivät yhä
ohuemmiksi, näimme hevosten ja ihmisten jälkiä, tulimme tasaiselle
maalle, missä poppelimetsää kasvoi, löysimme hylätyn, avaran majan,
jossa oli katto muutamien patsaiden varassa, ja asetuimme täksi yöksi
leiriin paksussa jäässä olevan Kerija-darjan rannalle.
14.