Iltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni
pelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi
koholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä.
Patamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin
verran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen
saadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen
nimitti tuon pikku pataman _Khota- verdi- kölliksi_, Jumalan antamaksi
järveksi.
Kymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, _Kujundehlikiin_
(jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut
jälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä
pyyhkinyt ne pois.
_Kesäkuun 3 p._ meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen _Ak-sun_
kaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten "aksakal"
(valkoparta, päällikkö), _Muhammed Emin_. otti meidät erinomaisen
ystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä
talossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan
naapuritaloon.
_Kesäkuun 4 p_. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli _Ak-tuja_,
valkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan
välinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki
pysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta
perille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi
pelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim
tänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana,
riensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään,
polvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä
muutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.
Tämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat
tavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin
loistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa
pysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta
se käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen
ohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle
kaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.
Kun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla
äänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule
eikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona.
Kadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne
katsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita
turbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin
palvelijakin saa tänään isännältään lahjan "ajd mubarekin", siunatun
juhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin
muulloin "muezzinin" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.
Kuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja
hurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana
juhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä
majesteetillisesti ja varmasti kuin "valkonen kameeli" äsken oli
vaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman
ja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen
aavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken,
hirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan
ponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.
Sen matkatoveri, nuori _Tjong-sarik_, sukunsa jättiläinen, läksi
soimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo
tarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi
rauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä,
mehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut
sydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan
miehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden
ponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka
aikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla
niityillä.
Viivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin
Kashgariin palausta varten.
Aksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa
kaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin
konsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia
mitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko,
joka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen
kaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen
koettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella
varasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, --
kuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden
hyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen
oli matkustanut.
Kashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut
kiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle.
_Kesäkuun 7 p_. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut
uusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria,
teetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa
pitkin matkaa.
Islam Baj ja Kasim saivat kummatkin rahapalkan palveluksistaan sekä
uudet vaatteet päästä jalkoihin asti. Omat vaatteeni olivat kaikki
repaleina; hankin sen vuoksi kiinalaisesta ja sartilaisesta pukineesta
yhdistetyn puvun, ainoan kerran jolloin uhrasin eurooppalaisen puvun
aina mukanaan tuovan arvon. Eräältä "karakeshiltä" vuokrasimme 4
hevosta, 55 tengehillä kappaleen, Kashgariin. Kesäkuun 7 p:n illalla
läksimme Ak-susta.
Jottei tämä matkakertomukseni venyisi kovin pitkäksi, riennän niiden
8 marssipäivän edelle, jotka vielä erottivat meitä Kashgarista. Ne
veivät meidät Taushkan-darjan laakson kautta, tätä jokea etelässä
rajoittavien matalien vuorien yli, ja sitten lounaasen arojen ja
erämaiden poikki Kiinan läntisimpään kaupunkiin.
Tulimme tekemisiin kirgiisien ja djaggataiturkkilaisten kanssa, saimme
aavikkomatkan helteen perästä nauttia raikasta vuori-ilmaa, jota juuri
nyt sadekautena vieläkin vilvotti usein aika runsas sade, sekä
länsi- ja itämyrskyt, jotka laaksosta syöksyvät ylös mylleröiden aivan
kuin pyssyn suusta.
Kesäkuun 21 p:n iltana saavuttiin ikävöityyn Kashgariin. Ne kolme
viikkoa, jotka viivyin Kashgarissa, menivät tuhansia hommia
suorittaessa. Vanha ystäväni Petrovskij, joka nyt oli saanut
kunnianimen pääkonsuli ja jolle kuningas Oskar heti sen perästä antoi
Vaasan ritarikunnan rintatähden hänen minulle osoittamistaan
arvaamattomista palveluksista, vastaanotti minut liikutettuna ja
iloisena ja auttoi minua kaikin tavoin uusien matkavarustusten
hankkimisessa.
Saatuaan Khotanin aksakalilta tiedon onnettomasta aavikkomatkastamme
hän oli heti mennyt korkeimman paikalla olevan Kiinan virkamiehen, Dao
Tajn luo ja saanut tämän ymmärtämään, että jollei hän heti ryhdy
tiedustelemaan kadonnutta kameelia, hän joutuu tekemisiin hallituksen
kanssa Pekingissä. Dao Taj teki velvollisuutensa, ja arvelkaapa kuinka
hämmästyimme, kun hän eräillä päivällisillä, joille oli meidät
kutsunut, asetti pöydälle ruotsalaisen upseerirevolverin, joka oli
ollut Näär kameelin kuormassa! Aseen oli muuan tuntematon ratsastaja
lahjoittanut eräälle talonpojalle Tavek-kelin kylässä. Tiedusteluja
jatkettiin kahta innokkaammin, mutta kiinalaiset mandariinit eivät
onnistuneet koskaan pääsemään varkaan jälille, enkä minä sitten
välittänyt koko jutusta, uusiin suunnitelmiini kun olin kiintynyt.
Ensi päivänä Kashgariin tultuani lähetettiin sananlennättäjä Oshiin.
Minulta hän sai viedäkseen koko pinkan kirjeitä ja tärkeitä sanomia,
m.m. opettajalleni ja ystävälleni vapaaherra von Richthofenille
Berliiniin, jolta pyysin uutta varustusta meteoroloogisia kojeita,
aneroideja ja keittolämpömittareja y.m. Tashkentista pyydettiin
sähköteitse vaatteita, ruokavaroja ja tupakkaa. Kashgarin
kasakkavartijakunnalta saimme patruuneja ja ruutia.
Kuitenkaan eivät Euroopasta tilatut tarpeet saattaneet joutua
Kashgariin ennenkuin kolmen kuukauden päästä, ja toimettomana viruen
niiden odottaminen ei tietysti juontunut mieleenikään, etenkin kun
kesäkuuma saattoi minut ikävöimään korkeille vuorille.
Ainoa, mikä minua vielä viivytti, oli poissa ollessani Kashgariin
saapunut Ruotsin posti, jonka kenraalikuvernööri pyynnöstäni oli
lähettänyt Kerijaan. Tässäkin teki Dao Taj minulle suuren palveluksen
antaessaan pikasananlennättäjän noutaa postin, joka tuli Kashgariin
12 päivän kuluttua. Edestakaisin on matka 145 peninkulmaa ja
sananlennättäjät olivat siis ratsastaneet 12 peninkulmaa päivässä.
Parissa viikossa olivat ensimäiset varustukset valmiina. En koskaan
unohda sitä alttiutta ja rakastettavuutta, jota minulle siinä
osoittivat hra Petrovskij, hra Macartney ja ruotsalainen
lähetyssaarnaaja Högberg, jotka kaikki kilvalla minua auttoivat.
Molemmilta ensin mainituilta sain lainaksi aneroideja ja hypsomeeterin,
maanmieheltäni useita käytännöllisiä tarvekaluja. Muuan kashgarilainen
räätäli valmisti kiinalaisista kankaista vaatteita, turkkeja ja
telttoja. Hevosia, satuloita ja ruokavaroja ostettiin basaareista, ja
kun _heinäkuun 10 p._ läksimme liikkeelle, saatoin tuskin huomata pari
kuukautta sitten kärsineeni häviön, joka silloin oli näyttänyt minusta
kerrassaan tuhoavalta.
12.