Hämärä alkoi jo levitä äänettömän seudun yli, kun minä kulkiessani
muutaman pitkän niemekkeen päitse olin kuulevinani omituisen äänen.
Pysähdyin äkkiä ja kuuntelin henkeäni pidättäen. Mutta kun ei sen
enempää kuulunut, ajattelin että se lienee ollut vain huutajalintu tai
rastas, jotka niin monesti olivat saaneet minut hätkähtämään ja
pysähtymään.
Mutta ei! Tuokion perästä kuulin selvästi huudon ja sitten lehmän
ammuntaa, mikä ääni minun korvissani soi kauniimmin kuin kaunein laulu.
Kiireen kipakassa vetäsin märät saappaat jalkaani, jotten aivan
hullulta näyttäisi, ehätin sydän kintaan peukalossa siihen suuntaan,
mistä ääni oli kuulunut, tunkeusin okaisten pensaiden läpi, hypin
kaatuneiden runkojen yli, kompastuin usein, mutta kiidin eteenpäin
sankkojen kamishitiheikköjen ja rutisevien murrosten poikki.
Kuta etemmä tulin, sitä selvemmin kuulin miesten puhelun ja lampaiden
määkinän, ja muutaman aukeaman luona häämöitti metsälaitumella kulkeva
lauma, jota paimen kaitsi pitkä sauva kädessä. Taisipa hän hämmästyä
aika lailla nähdessään minun ryysyisissä vaatteissa ja siniset
silmälasit päässä murtautuvan tiheikön läpi.
Luultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai
jonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin
kauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä
ystävällisellä "salam alejkum'illa" (rauha olkoon teille)! ja aloin
lyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän
pyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat
oman onnensa varaan.
Hetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera,
joka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja
tällekin minä lausuin "salam alejkum'ini". Kerroin heille
seikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan
päivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä
olevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m
korkea.
Istuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin
puukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen
ja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin
itseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan
maitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi
koiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.
Pimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle,
sillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan
tiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä
paljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon
eikä nälkään.
Jo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli
kyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala
Khotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja
siinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat
paimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.
Puolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman
päiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus
tutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat _Jussuf Baj, Togda
Baj_ ja _Pasi Ahkun_ ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä
60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen "bajn" omia.
Kesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta
työstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä
maissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he
toiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei
semmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat
olleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat
siirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi
("sankka, takkuinen metsä").
Vaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä
toisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä.
Togda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa;
kysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi,
etteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten
naisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin.
Kerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa
vaimoaan tervehtimässä.
Minun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä,
mutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua
epäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään
vaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.
He elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä
pippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka
jaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja
muodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan
hiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen
kuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena
ja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet,
ettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.
Heidän irtaimistonsa ei ole suuri. Siihen kuuluu etupäässä heidän
vaatteensa: ryysyinen "tjapan" ja "telpek" eli Iammasnahkahattu, jonka
villatupsut töröttävät joka haaralle, edelleen "belbag" kuvevyö, johon
teevarasto on kääritty. Jaloissa on heillä pari punoksilla varustettua
lampaannahkan kappaletta ja säärien ympärille he käärivät pitkiä
siteitä.
Muutoin heillä ei ollut muuta kuin muutamia puukuppeja, vaskipata,
pumpun kuori "kapak", veden säilyttämistä varten, iso kauha,
konstittomasti koverrettu ontoksi poppelin juuresta, huopamatto ja
kolmikielinen kitara.
Tärkein heidän tarvekaluistaan on kuitenkin kirves, "balta", varustettu
varrella, joka on suorassa kulmassa terää vastaan, sillä tällä aseella
he eivät yksistään kyhää majojaan, vaan vieläpä raivaavat tietä
laumoilleen tiheikköön. Keväällä he hakkaavat baltalla nuoria oksia ja
vesoja lampaiden ja vuohien ruuaksi.
Tuiki tarpeellinen kalu on myöskin tulirauta. Mutta tulen kerran
tehtyään, johon käyttävät kuivattua eläimen lantaakin, he eivät päästä
sitä sammumaan niin kauvan kuin paikalla viipyvät. Hiilloksen he
peittävät tuhkalla ja tultuaan illalla takaisin puhaltavat helposti
tulen kuiviin oksiin. Maissijauhot, joita he säilyttävät säkissä, he
panevat muiden tavaroiden kera majan katolle suojellakseen niitä
koirilta.
Iltapäivällä paimenet taas katosivat eläimineen, ja yksinäni olin, kun
kulki ohi karavaani, jossa oli lähes sata aasia vieden riisiä
Khotanista Ak-suun. Karavaaninkulettajat eivät minua huomanneet, vaan
jatkoivat matkaansa pohjoiseen, mutta Pasi Akhun oli puhutellut heitä.
Olin taas mennyt majaan levolle, kun kuulin outoja ääniä ja jalustinten
kolinaa ja riensin ulos. Kolme hyvinvoipaa kauppiasta siinä tuli
oivallisilla hevosilla Ak-susta matkalla Khotaniin. Ensiksi mainitusta
kaupungista he olivat lähteneet yksitoista päivää sitten, jälkimäiseen
toivoivat pääsevänsä kuuden päivän päästä.
He ratsastivat nopeata ravia metsän poikki suoraan majalle. Siellä he
laskeutuivat kiireisesti alas, tervehtivät kohteliaasti ja tulivat
epäröimättä luokseni, aivan kuin olisivat etsineet minua ja tienneet
minun siellä olevan.
Pyydettyäni heitä istumaan rupesi toinen, hyvin puettu, mustapartainen
mies, puhumaan ja kertoi minulle uutisen, joka täytti minut suurimmalla
ilolla. Päivän matkan päässä Buksemista pohjoiseen he olivat eilen
ratsastaneet vasenta rantaa, kun näkivät miehen, kuolleen enemmän kuin
elävän, makaavan valkoisen kameelin vieressä, joka söi ahnaasti metsän
rannassa.
Kuten laupias samarialainen he olivat pysähtyneet ja tiedustaneet mikä
häntä vaivasi. Hän oli vain kähissyt: "Su, su!" Vettä, vettä! He olivat
heti lähettäneet ratsastajan lähimmälle patamalle "kunganin" kera, ja
mies, joka ei saattanut, kuten heti käsitin, olla kukaan muu kuin Islam
Baj, oli tyhjentänyt sen yhdellä kertaa.
Hän oli sitten saanut pähkinöitä, rusinoita ja leipää, toipunut ja
kertonut, kuinka hän oli sinne tullut.
Sen jälkeen hän oli pyytänyt heitä ottamaan minusta selvää, vaikka hän
ei tiennyt olinko kuollut vai hengissä, kun hän pari päivää sitten oli
häipynyt jäliltäni, sekä jos minut löytävät, lainaamaan minulle hevosen
voidakseni päästä Khotaniin saamaan siellä lepoa ja hoitoa. He
olivatkin etsineet minua kunnes löysivät minut majasta. Hevosta
tarjosivat he nyt minulle voidakseni lähteä heidän kerallaan Khotaniin.
Minä en epäröinyt kuitenkaan silmänräpäystäkään päätöksessäni jäädä
tänne odottamaan Islamia. Kun hän oli onnistunut tuomaan yhden kameelin
mukanaan joelle, oli hän ehkä myös pelastanut osan tavaroistamme, ehkä
päiväkirjani ja karttani aavikkomatkalta. Kukaties voisimme laittaa
taas uuden karavaanin.
Nyt kangasti taas tulevaisuus valoisana edessäni. Aamulla olin
ajatellut kärsimäämme haaksirikkoa ja miettinyt itsekseni, kuinka
järjestäisin jälkimäisen osan matkaani, jotta sen tulos olisi niin
rikas kuin asianhaarat myöten antoivat. Olin ajatellut mennä minkä
tahansa tapaamani kauppiaan kera Khotaniin ja edelleen Kashgariin,
mistä voisin sähköteitse Euroopasta pyytää uusia tieteellisiä kojeita
ja varustuksia. Sitten matkustaisin Kashgariin jättämäni matkakassani
jäännöksellä Lopnoriin, mistä Siperian poikki palaisin kotiin.
Mutta kuultuani nyt Islam Bajn olevan elossa ja että yksi kameeli oli
pelastettu, olin täysin vakuutettu, että uskaltaisimme nyt lähteä
etsimään telttaa ja häviölle joutuneen karavaanin kuormia, ja ollenkaan
supistumatta tuumani sen sijaan laajenivat.
Nuo kolme kauppiasta saivat siis ratsastaa edelleen oltuaan siksi
ystävällisiä, että antoivat minulle kokonaisen sylyyksen vehnäleipää ja
lainasivat minulle 18 tengehiä hopeaa. Khotanissa, jossa sovimme
yhtyäksemme, aioimme sitten tehdä asioista selvän. Paimenet uskoivat
nyt kertomukseni kokonaan todeksi ja saivat aihetta toivoa, etteivät
jäisi aivan hyvityksettä tekemistään palveluksista.
_Toukokuun 10 p._ täytti kova koillismyrsky ilman tomulla minun
maatessani koko päivän majassa. Aavikkomatkan viimeisellä taipaleella
kartuttamani ruumiillinen väsymys otti nyt osansa, ja oloni tuntui kuin
vuoden kestäneestä taudista toipuvan potilaan.
Auringon laskiessa herätti minut kameelin mylvinä. Riensin heti ulos.
Siellä tuli Pasi Akhun taluttaen Ak-tujaa, valkoista kameelia, ja Islam
Baj ja Kasim tulivat jälestä. Heltyneenä heittäytyi oiva Islamini
ääneensä itkien jalkoihini hyväillen niitä käsillään. Nostin hänet heti
ylös tyynnyttäen häntä. Itse asiassa hän oli yhtä vähän kuin minäkään
toivonut jälleennäkemistä.
Valkoisella kameelilla oli kantamuksena kaksi kurtjinia. Toisessa oli
useimmat tieteelliset kojeet, paitsi kaikkia korkeusmittareita,
muistiinpanoni, paperia ja kyniä y.m., toisessa kiinalaiset hopeamme,
lyhty, teekannu, paperosseja y.m. Sitä paitsi oli kaksi Husqvarnan
pyssyä pelastettu ja ne kääritty huopaan.
Toinnuttuaan ja saatuaan palan leipää Islam kertoi seuraavaa.
Jätettyämme hänet toukokuun 2 p:n yönä hän oli maannut aloillaan
muutamia tunteja, mutta sitten verkalleen seurannut jälkiämme neljän
viimeisen kameelin kera, jotka vastahakoisesti tulivat mukana. Myöhään
toukokuun 3 p:n iltana: hän oli etäältä nähnyt suuren merkkitulemme
kolmen poppelin luona, ja tämä näky oli antanut hänelle uusia voimia ja
saanut hänet vakuutetuksi, että me olimme elossa ja päässeet metsän
rantaan, ehkäpä löytäneet vettäkin.
Aamupuoleen toukokuun 4 p. hän oli saapunut samalle paikalle ja nähnyt
turhaan kaivamamme kaivon jälkiä. Mutta kun päivä oli painostavan
kuuma, oli hän pysynyt siimeksessä, kirveellä iskenyt poppelin kylkeen
ja siitä imenyt pikarillisen mahalaa, mikä oli vahvistanut ja
virkistänyt häntä. Tähän jätti hän yhden kameelin kuorman.
Toukokuun 5 p. hän oli jatkanut matkaa meidän jälkiämme myöten ja
seuraavana päivänä yllättänyt kuiville käyneen entisen joen uoman,
jossa hän taaskin oli tavannut myttyyn menneen kaivomme. Siinä oli
muuan kameeli, kun siltä kuorma oli purettu, raastautunut irti ja omin
päin lähtenyt itää kohti. Sinne asti oli Jolldash kuolemaa tehden
retustanut mukana, mutta sitten kadonnut, jonka vuoksi Islam otaksui
koiran kuolleen.
Toukokuun 7 p. oli ratsukameelini Boghra kaatunut kuormineen ja
hetkisen perästä Näär, jolla oli kannettavana kaikki korkeusmittarit,
sikarit, tee, sokeri, kynttilät ja vähän makarooneja. Vihdoin Islam
pääsi valkoisen kameelin kera joen rantaan. Mutta kun hän näki sen
kuivaneeksi eikä jaksanut etemmä, oli hän joutunut epätoivoon ja
paneutunut pitkälleen tyynesti odottaakseen kuolemaa.
Se oli toukokuun 8 p:n aamuna. Puolenpäivän aikaan samana päivänä
olivat aivan kuin ihmeen kautta nuo kolme kauppiasta kulkeneet ohi ja
antaneet hänelle vettä ja leipää. Kohta sen perästä hän oli tavannut
Kasimin, joka oli kertonut minun voivan oivallisesti, mutta minne minä
olin mennyt, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuo kunnon mies
Kasim oli ollut siksi yksinkertainen, että oli luullut minun menneen
pohjoiseen päin Ak-suun. Onneksi Islamilla kuitenkin oli ollut enemmän
älyä ja hän oli päättänyt etsiä minua Khotanista päin. Pasi Akhun,
jonka olin lähettänyt häntä vastaan, oli antanut hänelle tarpeelliset
tiedot, ja nyt hän oli täällä.
Islam Baj oli kuten näkyy suorittanut todellisen sankarityön.
Päinvastoin kuin Kasim ja minä hän ei ollut ajatellut yksistään
itseään, vaan tehnyt kaikki koettaakseen pelastaa matkatavaroista ne
osat, mitkä tiesi kalliimmiksi, ja sen vuoksi vähitellen pannut nämä
tavarat valkoisen kameelin kannettavaksi, joka oli vahvin. Saatoimme
nyt jatkaa vuoden työtä.
Tulen ympärillä paimenmajan vieressä laitoimme illalla oikeat kemut.
Kauvan epäröityään antoi Pasi Akhun houkutella itsensä myömään meille
lampaan 32 tengehistä. Se teurastettiin heti. Minä sain hiilloksella
paistetut munuaiset, ja miehet keittivät padassa muutamia makupaloja.
Nyt oli valtimoni lyönti kohonnut 60:neen; vasta kolmea päivää
myöhemmin tarpeellisen levon ja hyvinvoinnin jälkeen se oli 82:ssa.
Laidun oli nyt lopussa tässä seudussa ja paimenet aikoivat siirtyä
toiseen paikkaan, joka oli vain peninkulman päässä jokea alaspäin
oikealla rannalla. Me astuimme jalkasin, kun taas Ak-tuja kantoi
matkatavaramme. Pienelle joen rannalla olevalle kummulle, jota ympäröi
kamishitiheiköt ja jonka huipulla oli ijäkkäitä poppeleja, rupesimme
toistaiseksi asumaan. Kahden poppelin väliin miehet kyhäsivät minulle
lehtimajan, jonka kehä tehtiin puiden oksista ja katoksi sekä seiniksi
palmikoitiin tiiviitä lehdeksiä. Majassa oli ihanan viileätä, jota
vielä ympärillä olevat puut lisäsivät. Sen permantona oleva maa
tasoitettiin ja peitettiin huopamatolla. Päänalaisena oli minulla
purjekangaslaukku, jossa säilytin hopeat, pöytänä pieni puinen
paperossilaatikko.
Tieteelliset kojeet, karttasalkut, muistiinpanokirjat ja
kirjoitusneuvot olivat mukavassa epäjärjestyksessä toisen poppelin
rungon luona. Meidän oloissamme en parempaa saattanut toivoakkaan.
Minulla oli oikein hauska tuossa lehtimajassani enkä olisi paremmin
lukukammarissanikaan Tukholmassa viihtynyt.
Islam ja Kasim asettautuivat kolmannen poppelin viereen, mihin he
virittivät "ikuisen tulen". Paimenet ja heidän karjansa makasivat
vierellä olevassa ruovostossa. Kaksi kertaa päivässä sain Pasi
Akhunilta pytyn rasvaista maitoa ja palan maissileipää, ja tupakkaakin
riitti vielä pariksi viikoksi. Hilpeinkään hyvänpäivänelostelija ei ole
nauttinut enempää elämästä kuin minä näinä päivinä, ja kuitenkin
yksinäinen olomme metsässä muistutti aika lailla Robinson Crusoesta.
Vähän yli kello 1 toukokuun 12 p:nä näimme kaukaa pienen karavaanin
pohjoisesta päin lähestyvän leiriämme joen uomaa myöten. Odotimme
kärsimättöminä sen tuloa. Islam ja Kasim riensivät huutamaan sille ja
opastamaan sen miehiä lehtimajalle. Ne havaittiin olevan neljä
khotanilaista kauppiasta, jotka kolmetoista päivää sitten olivat
lähteneet _Kutjar_ kaupungista; sinne he olivat joku aika sitten
vieneet viinirypäleitä Khotanista ja niiden sijaan olivat sieltä
ostaneet kymmenen hevosta, muutamia aaseja ja lehmän myydäkseen ne
Khotanissa, jossa semmoiset eläimet olivat hyvissä hinnoissa.
Iskimme kuin haukat näiden kauppiasten kimppuun ja puolessa tunnissa
ostimme heiltä 750 tengehillä kolme erinomaista hevosta, jotka
Kutjarissa olivat maksaneet 600 tengehiä (yksi khotanilainen
tengeh = 2 kashgarilaista tengehiä = 40 penniä.) Ostimme vielä kolme
kuormasatulaa, suitset, säkin maissia hevosille ja pussin vehnäjauhoja
itsellemme, parin saappaita Islamille, joka kuolonleiristä asti oli
astunut paljain jaloin, hyppysellisen teetä, kunganin ja pari
posliinimaljaa -- kaikki 65 tengehillä. Nyt meidän ei tarvinnut olla
Khotanista saatavan avun varassa ja katsoimme hevosten ja valkoisen
kameelin avulla voivamme pelastaa viimeksi kaatuneitten kameelien
kuormat.
Illalla saimme vieraiksi kaksi nuorta metsästäjää, joilla oli olallaan
pitkät haarukkaniekka pyssyt. He olivat äsken saapuneet Buksemin
metsiin ampumaan hirviä, joiden sarvia kiinalaiset lääketarpeiksi
halulla ostavat. Heidät otettiin heti palvelukseen, ja kun he tunsivat
seudun tarkoin, sovittiin että he läksisivät Islamin ja Kasimin kera
kuolonleiriä etsimään.
_Toukokuun 13 p._ kauppiaat läksivät Khotania kohti. Nuoret metsästäjät
katosivat viidakkoon, ja kun he palasivat puolen tunnin päästä, oli
heillä kantamuksenaan hirvi, jonka olivat edellisenä iltana ampuneet.
Hirvi nylettiin ja paloitettiin ja Islam valmisti sen hienosta,
hyvänmakuisesta lihasta mainion keiton.
Tänään saapui metsästäjäveljesten isä _Ahmed Mergen_ (mergen merkitsee
metsästäjä), muhkeamuotoinen suurinenäinen ja pujopartainen, kookas,
soleva ja hartiakas ukko. Hän oli hyvin ystävällinen ja seikkailumme
häntä kovasti huvittivat; innokkaasti otti hän osaa tuumailuihin
pelastusmatkasta. Kukaan ei ollut halukkaampi kuin hän lähtemään
aavikolle, olipa oikein onni että hänet tapasimme. Muistelipa hän
kerran metsästysretkillään joutuneensa niiden kolmen poppelinkin luo,
missä Kasim ja minä olimme virittäneet merkkitulen.
Aamupäivällä järjestettiin retkikunta ja kello yhden aikaan sen jäsenet
läksivät metsäleiriltä. Ne olivat: Islam Baj, Kasim, Ahmed Mergen ja
hänen poikansa. Karavaanissa oli kolme hevosta ja kameeli, ruokavaroina
leipää, jauhoja, lihaa, kolme kapakia ja vuohennahka täynnä vettä.
Ehtiäkseen ennen iltaa sille kohdalle metsätiellä, mihin minä olin
pannut lapion tien viitaksi, läksi retkikunta ratsain leiriltämme.
Ahmed yksin kulki jalan pyssy selässä. Oli oikein kaunista nähdä hänen
katoovan viidakkoon, jonka läpi hän mahtavan Nimrodin lailla tunki
kevein, melkein kiitävin askelin. Ja nyt minä olin taas yksin kolmen
paimenen kera ja sain varustaida kärsivällisesti odottamaan ehkä koko
viikkokauden. Ystävieni yösijat olivat muutaman sadan askeleen päässä
lehtimajasta, mutta Pasi Akhunin piti nukkua läheisyydessäni pitääkseen
yötulta vireillä. Kolme kertaa päivässä hän toi minulle leipää ja
maitoa; vettä oli joen uomaan kaivetussa kaivossa.
_Toukokuun 14 p._ heräsin viiden aikaan. Ilma oli paksussa sumussa,
taivas pilvessä ja hienosti sataa tuhutti vähän aikaa. Vaikkei maa
siitä sateesta huomattavasti kastunut, oli se kuitenkin erinomaisen
virkistävää -- ihana ja harvinainen ilmiö. Klo 7 nousin ylös. En
suinkaan ollut toimetonna näinä yksinäisinä ja pitkinä päivinä,
viimeistelin näet nyt muistiinpanojani aavikkomatkan viimeiseltä
taipaleelta ja tein joukon karttoja.
Seuraavat päivät kuluivat levossa ja rauhassa ja minä toivuin
vähitellen aavikkomatkan ylenmääräisten rasitusten perästä.
Kärsivällisyyttä oli kuitenkin tarpeen, sillä yksitoikkoiseltapa alkoi
ajan oloon tuntua istuminen yksikseen päivät päästään lehtimajassa.
Mutta olihan minulla kaikkea mitä tarvitsin, terveyteni oli hyvä,
nautin metsäilmasta ja koillistuulen huminasta poppeleissa. Helle ei
ollut milloinkaan painostava, sillä ilma oli tavallisesti tomun
vallassa, ja varjo oli suojaava ja viileä. Täällä oli äänetöntä ja
rauhaisaa kuin asumattomalla saarella. Ainoastaan Pasi Akhun tuli
puolenpäivän aikaan ja illalla tuoden hengenpidintä minulle sekä
tulelle. Seitsemän aikaan nousin ylös, mutta silloin paimen oli poissa
ja maitopytty ja leipä odottivat vierelläni.
Huhu matkastamme ja ihmeellisestä pelastuksestamme levisi kuin
kulovalkea sekä Ak-suun että Khotaniin, ja muuan viimeksi mainitusta
kaupungista tullut kauppias kertoi, että se oli yleisenä puheenaineena
basaareissa, joissa tuloamme odotettiin kärsimättömästi. Minä ikävöin
nyt Khotaniin, missä aijoin viipyä muutamia päiviä pannakseni kuntoon
uuden karavaanin ja sillä lähteäkseni Pohjois-Tibettiin.
Iltahämärässä toukokuun 21 p. palasivat Islam ja muut miehet. Heidän
tuomansa tiedot eivät olleet erikseen ilahduttavia. He olivat kulkeneet
suoraan länttä kohti metsästä, mutta eivät olleet uskaltautuneet
teltalle asti, päivät kun kävivät yhä kuumemmiksi. He eivät olleet
löytäneet muuta kuin kolmen poppelin luo jätetyn kuorman, jossa
kuitenkin oli yleensä vähemmän tähdellisiä tavaroita. Boghran raato oli
opastanut heitä, sillä siitä levisi kamala löyhkä ympäristöön.
Merkillisintä kuitenkin oli, etteivät he löytäneet Nääriä, jolla oli
kannettavana kolme aneroidia, keittolämpömittareita, kenttätähystimiä,
kaksi revolveria (toinen Ruotsin armeijan upseerirevolveri), 200
sikaria, 50 patruunaa y.m. Paikan, mihin Islam oli Näärin jättänyt, he
löysivät sitä helpommin, kun hän oli sitonut siihen kohti tamariskiin
vyönsä tien viitaksi. Tamariski kyllä seisoi särkällään, mutta vyön
asemesta he löysivät oksiin sidottuna valkoisen huopapalasen. Pensaan
ympärillä näkyi miehen jälkiä, jolla, päinvastoin kuin Islamilla, oli
ollut saappaat. Kameeli kallisarvoisine kuormineen oli sitä vastoin
poissa, ja vaikka kuinka kuleksittiin ristiin rastiin ympäristössä, ei
löytynyt eläintä eikä sen jälkiä. Mutta kukahan oli tuo mies, joka oli
ottanut vyön ja jättänyt huoparepaleen sijaan? Kysyin Islamilta,
luuliko hän, että se olisi saattanut olla Jolltji, joka mahdollisesti
olisi voimistunut sen perästä kun läksimme teltalta. Mutta tätä hän
piti mahdottomana, kun hän, vaikka kulki niin hitaasti, ei ollut nähnyt
Jolltjia kuolonleiristä lähdettyään.
Saattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat
Islamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei,
olivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään
minua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä
kameelia?
Olimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos
joku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen
vesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli,
tuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen
kuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä
jättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko
pohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle
taholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun
tie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.
Ahmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä.
Siten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona
ryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse
löytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä
parhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen
kiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi
pakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.
Tibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun
olin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin
ylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti
korvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme
nyt kuitenkin sen.
_Toukokuun 23 p._ heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun
länsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan
tuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa
humisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein
suorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat
nöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat
ja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön
juoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten.
Buraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen
alkamista aivan tyyni ilma.
Klo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä
lepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon
ajatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä
minä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän
aavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua
ystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä
minä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa
varjoisassa metsässä.
Paimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen
onnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja
kolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja
kirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin
ylösnousemukseen ja toivoon.
11.