Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen
vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua
mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.
Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi
niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen.
Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen,
väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut,
valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja
pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös;
astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta
silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta
pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.
Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät,
nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli
yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.
Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten
saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa
kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi
uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä
särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut
vielä ehtinyt lämmetä.
Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä
yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi,
hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan
päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui
kylmänlaiselta.
Mutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen
päältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni.
Se oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä
polttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me
suojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti
meille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.
Niin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta
nukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme
matkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut
kuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi
kädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä
nukuimme muutamalle särkälle.
_Toukokuun 3 p._ läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta
otettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä
silloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.
Tämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas
rohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen
itään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan,
mutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli
itäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi
nyt koko pelastuksemme toivo.
Kulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä
näkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta
harjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo
kiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme
kuin eläimet sen meheviä neulasia.
Se oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi
pohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella.
Hiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia
pilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit
varmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin
ja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun
taas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin
lailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu
hiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.
Tamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi
ojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo
tamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin
oli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi
rannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia
ja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni
oli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään
käsin.
Särkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin
kymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä
harvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo
ollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin
ja idässä näkyi useampia.
Mutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme
voimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä
kaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen.
Kokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi
valella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan
läksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim
äkkiä pysähtyi huutaen: "tograk" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti
parin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata
mehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei
niitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se
kostui.
Tuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa
lähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa,
mutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin
huomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin
pysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti
uuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.
Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet
kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti
hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt
häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.
Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän
vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää
huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka
tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli
siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia
palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.
Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui
kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini.
"Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti
tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin
mukaani, sillä siitä _minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä!_ Sitten
nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.
Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja
hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen
kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen
vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.
Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin
harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin
masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon,
jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme
hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia
polttavassa auringon paahteessa.
Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista
hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka
vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä
ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama
pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä
kuiskimaan.
Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet
meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta
mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat
vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt
liittoutuneet tuhoamaan meidät.
Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran
läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös,
pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea
pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän
kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi
minulle pitävänsä kaikki menetettynä.
Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin
haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin
muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien
kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät
minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat
minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan
tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut.
Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin
kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen.
Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä
löytyvän.
Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä
päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain
määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut
ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja
imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun
asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.
Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin
tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin
sitten.
Mutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja
ihmisvartalo häämöitti pimeässä. "Oletko se sinä, Kasim?" kysyin minä.
"Minä, herra", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja
seurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen
taivallustamme pilkko pimeässä.
Horjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua
vastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella.
Luisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme
välinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.
Ajateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla
näimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti
täällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta;
sillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa
tuokiossa olivat unet karisseet silmistä. "Mutta jälet näyttävät
merkillisen tuoreilta", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se
ollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat
jonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana
ja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.
Noudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä
niistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin
kuultavasti: "Omia jälkiämme!"
Kumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien
saappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet
kuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli
surullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet
ympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt,
kun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin
unohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme
hetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.
Päivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin
kymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli
pöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla,
silmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt
suonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen
kuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi
minua kuitenkin.
Kurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka
nivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin
kuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.
Auringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä
viivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen
kuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat
särkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva.
Hetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo,
mikä onni! Se _oli_ Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt
meiltä pakoon!
Kello 5 tienoissa yllätimme erään "därän", notkon hietikossa, ja minä
olin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi
runsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä
kerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme
matkaa itään päin.
Nyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme
sankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla,
jotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis
jääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.
Käsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun
täytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin
kauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken
viikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa
hietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson -- ja nyt!
Mihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia,
vihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden
runkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien,
susien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa
surisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti
ohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja
linnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.
Metsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien
runkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista,
murrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti
okaiset ja tiheät pensaat.
Kymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä
ihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin
mahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne
olivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että
olimme pelastetut.
Ehdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä
sielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien,
jotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan,
ja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa,
hyväksyin minä ehdotuksen.
Horjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo
yhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme
parin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin,
makasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko
aikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään,
silmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut
kun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.
Loppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä
tiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan
lähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.
Vasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden
luo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki
epätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että
minun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen
luokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.
Otin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta
rautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle
löytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet
nyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme,
jos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme
pidin sitä vastoin kuolleina.
Samosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari
kertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät
rikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun
rungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi
ja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään
valveilla.
Sitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin
leveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa
hiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan
pintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti,
ettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.
Tätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja
haaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä
teräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat
juoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon
särkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.
En kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan,
tulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan
itäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä
tämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten,
missä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat.
Päätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet
hukkaan.
Nyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän
saakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se
loisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä,
sinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.
Lujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän
suuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi
ohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka
vuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun
täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin
nukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.
Astuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä
joen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun
peitti kylmä yösumu.
Kahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan
tumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja
ja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen
pohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän
rajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja
pelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa
tuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla,
jossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!
* * * * *
Tutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian
taskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan
voi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin
tyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma,
mikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma
paremmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti
yhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.
En liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa.
Läkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä
tyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut
sitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin
kiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin
minä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden
kera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin,
jotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.
Rauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli
ollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä
kulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet,
kuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho
kävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti
hikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja
uusia voimia -- se oli juhlahetki!
Juotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin
saatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni
todellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös
viime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa
oikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen
vesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin
aivan äärestä.
Silloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin
hiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla
tiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen
kerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt
ollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle
juomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan
kuin paikka oli ihmisen vallassa.
Mutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä
taistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä
vähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista
apua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain
hätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä
hänelle tarpeellisen määrän vettä?
Saappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat
yhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne
hurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin,
kannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja
kevein askelin takaisin omia jälkiäni.
Kuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti
omat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli
kadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli
sen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten
myötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen
kohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli
muodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.
Raapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia
ja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta
en saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään
huudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni
saattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi;
sotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta
pysähtyä odottamaan päivän koittoa.
Etsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia
ja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat
liekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen
veto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja.
Oli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde
valaisi metsän äsken aitomustat komerot.
Kasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin
kaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana
jälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle
hietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin
rauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut
minua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani
turvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.
Kun heräsin, sarasti jo päivä, tuli oli melkoisesti alennut, saamatta
syttymään ympärillä olevia tuoreita poppeleita, joiden runkoja se oli
vain mustannut ja kärventänyt, ja paksu, musta savupatsas kohosi taas
yli metsän. Saappaista, jotka seisoivat muutaman puun juurella, ei
ollut vesi ollenkaan vähentynyt, maa niiden alta ei ollut edes märkä.
Otin siemauksen vettä ja aloin taas etsiä jälkiä, jotka kohta löysin.
Kasim makasi hänen luoksensa tullessani yhä samassa asennossa kuin
hänet jättäessäni. Hän katsoi minuun ensin hurjasti tuijottaen ja
mielipuolen katsein; mutta tunnettuaan minut hän ponnisti voimiaan,
konttasi luokseni ja kähisi: "Minä kuolen!"
"Tahdotko vettä?" kysyin minä tyynesti. Hän pudisti vain päätään ja
painui kokoon. Hän ei aavistanut mitä saappaissa oli. Otin silloin
toisen saappaan ja loiskautin vähän vettä. Hän nytkähti, päästi
merkityksettömän äänen, ja asetettuani saappaanvarren hänen huulilleen
hän joi yhdellä henkäyksellä kaikki ja seuraavassa tuokiossa tyhjensi
toisenkin.
Kasimin muututtua samalla tavoin kuin minä edellisenä iltana ja päästyä
taas järkiinsä neuvottelimme hetkisen ja tulimme siihen tulokseen, että
meidän pitäisi mennä patamalle, levätä sen läheisyydessä, juoda ja
peseytyä, ylellisyys, josta meidän oli viime viikkoina täytynyt
kieltäytyä.
Hän oli kuitenkin vielä niin heikko, ettei kyennyt minua seuraamaan,
astui kuin juopunut ja istuutui vähä väliä. Kun hän kaikissa
tapauksissa oli oikeilla jälillä tullakseen veden luo enkä minä voinut
tehdä hänelle enempää kuin minkä olin jo tehnyt, riensin minä etukäteen
patamalle, missä join, kylvin ja odotin hyvinkin tunnin. Kasimia ei
vain kuulunut.
Nyt alkoi nälkä tuntua ankarasti. Tärkeintä oli minun siis niin pian
kuin mahdollista hakea ihmisiä käsiin osaksi heidän avullaan
koettaakseni palata aavikolle auttamaan Islamia ja korjaamaan
tavaroita. Sen vuoksi jätin Kasimin toistaiseksi oman onnensa nojaan ja
astuin nopeasti oikeata rantaa noudatellen suoraan etelään. Saappaat
olivat vielä niin likomärät, etten saanut niitä jalkaani ja astuin sen
vuoksi paljain jaloin.
Käytyäni kolme tuntia yhteen kyytiin alkoi jano taas vaivata. Siihen
oli apuna kuuma juoksuhiekka ja myrsky, joka oli minut läkähdyttää.
Poikkesin metsään oikealle rannalle ja hain suojaa tiheiköstä, missä
istuin hetken aprikoiden. Silloin pälkähti päähäni, että likimäiselle
vesipaikalle saattoi olla kokonaisia päivän matkoja ja että
ymmärtämätöntä olisi jättää ensimäinen, jonka niin ihmeellisellä
tavalla olin löytänyt. Sitä paitsi tuntui hauskalta tavata taas
Kasimia.
Pyörsin siis takaisin ja noudattelin nyt pohjoiseen päin menevää
rantaa, mutta en ollut kulkenut kuin puoli tuntia, kun sattuma toi
minut tuskin metrin suuruiselle patamalle, jossa oli sekaista, heikosti
suolanpitoista vettä. Minä join tavattomasti. Väsymys valtasi minut nyt
ja olin epäselvillä siitä mitä oli viisainta tehdä. Tässä oli vettä ja
Kasimitta tulisin kyllä toistaiseksi toimeen. Etelään päin en jaksanut
käydä. Pidin parhaana odottaa myrskyn taukoamista antaakseni tulen
avulla merkin vasemman rannan metsäpolulla ehkä kulkeville ihmisille.
Aivan läheltä patamaa etsin metsästä sankan viidakon, joka oli hyvin
tuulen suojassa. Siihen paneusin pitkälleni saappaat ja lakki
päänalaisena ja nukuin sikeästi ja raskaasti. Toukokuun 1 p:stä en
ollut muulloin kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli jo pimeä ja
myrsky ulvoi vielä metsässä. Kello oli 8 illalla. Juotuani patamasta
viritin kokkovalkean ja istuin kauvan liekkejä katsellen.
Nälkä vaivasi minua nyt kauheasti, kokosin sen vuoksi vähän ruohoja ja
ruovon vesoja sekä sammakon poikasia patamasta niillä pettääkseni
vatsaani. Sammakot olivat karvaan makuisia, mutta minä nipistin niitä
niskasta ja nielin kokonaisina. Syötyäni "illallisen" hilasin kokoon
kuivia oksia ja tein niistä yöksi nuotion.
Olisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja
oli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin
taisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten
minä taas nukuin.
_Toukokuun 7 p._ asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun
vallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän
ajatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin
jouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa
kuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä
kaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa,
ehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos
tapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä
aavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää
ollut jälkiä oppaanamme.
Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan
ihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei
tätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan,
saan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan
olin laskenut, että meidän piti yllättää virta _Buksemiksi_ nimitetyssä
seudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun
hyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.
Puoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin
keskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan
saappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat
rakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin
jalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.
Muutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan.
Noudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista
kyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen,
ettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse
joen uomassa kaivon jälkiä.
Helle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä
pysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin
veteen: tämä oli aamiaiseni.
Iltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut
pitemmälle, vaan "leiriydyin" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.
_Toukokuun 8 p._ läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin
vasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä
näkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä
kulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.
Saadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki
länteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen
aavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä
kapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.
Täällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä
toisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen
uuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan
pikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman
suolanpitoista.
Pari tuntia levättyäni jatkoin yksinäistä vaellustani etelää kohti. Jos
tietä oli olemassa, ei se ilmeisesti saattanut noudatella vasenta
rantaa, sillä hiekkasärkkien poikki ei kai kukaan kulkenut, kenen ei
ollut pakko sitä tehdä. Sen vuoksi oli oikeankin rannan metsä
tutkittava. Joen uoma oli täällä 2 kilometriä leveä, mutta tietä en
löytänyt oikealtakaan rannalta. Pysyttelihen sen takia uomassa, aivan
rantapenkereen ja metsän rannan vieressä.
Noin 300 m päässä siitä oli kuivassa uomassa kaksi pientä, pensaita ja
poppeleja kasvavaa saarta, ja eteläisimmän saaren ja rannan väliltä
minä havaitsin ennen auringon laskua kahden paljasjalkaisen miehen
tuoreet jälet, jotka päinvastaiseen suuntaan, s.o. pohjoiseen, olivat
ajaneet neljää aasia.
Ihmisten jälkiä! Se oli elähdyttävä näky. En ollut siis aivan yksinäni
tässä autiossa seudussa. Jälet olivat tuoreet, jalan pienimmätkin osat
olivat painaneet kuvansa hiekkaan. Saattoi olla korkeintaan päivä
siitä, kun nämä miehet olivat tästä kulkeneet. Kumma etten heitä
tavannut, kun kulimme päinvastaiseen suuntaan; mutta ehkä he ovat
levänneet päivällä ja kulkeneet yöllä.
Mistä he tulivat ja mihin he menivät? Missä he olivat viimeksi olleet
yötä? Ehkä ihmisasunnossa tai ehkä vain jonkun pataman vierellä? Heidän
seuraamisestaan ei ollut mitään hyötyä, sillä he olivat siksi edellä,
etten heitä tapaisi. Minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin noudatella
jälkiä päinvastaiseen suuntaan, ja tarkasti ja mielenkiinnolla minä
pidin silmällä näitä ihmisjälkiä. Niiden opastamana riensin etelää
kohti pitkin Khotan-darjan oikeata rantaa.
10.