Auringon noustessa _huhtikuun 27 p._ uhrattiin kameeleille mitä
uhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden
voimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden
eteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan
juomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla
virkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja
leipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni,
matto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.
Minä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien
särkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät
rinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä
tamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa "maan" läheisyyttä!
Minä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta
aina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka
muodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.
Kulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti
juurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se
oli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen
särkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut
koskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?
Päivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä
hiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin
perästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin.
Muhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta
kuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.
Näimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin.
Ne virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden
tulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella
olevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun
hanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja
mitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!
Hetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti
tämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän,
mutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin
kuitenkin astumaan.
Särkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä.
Tämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi
myötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä
joskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.
Jolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä,
missä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan.
Epäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja
uikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon
kaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti
jano.
Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa
minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa.
Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet
ymmärtämään, että _siellä_ oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi
sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja
pettyneenä.
Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi,
levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien
lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä
merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun
keskipisteenä!
Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme
saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se
tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä
harjalla, mihin _15:s leiri_ "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta
puolin ympäröi tukalat paikat.
Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat
kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli
ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka
myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut
mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli
kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan
mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin
varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät
kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!
Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli
oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät
loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka
kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.
Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä
oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja
tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko
huomiomme puoleensa.
Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä,
levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina
tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät
vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.
Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah
selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu,
luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi
tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa
perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin
juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, _ett'emme_
kuolisi.
_Huhtikuun 28 p._ heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn
riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin
ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia
särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten
toisiaan huimassa tanssissa.
Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä
näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes
seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin
myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita
karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.
Kulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään
emmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui
viileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.
Tänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat
tuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset
häipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn
yli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita
kuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.
Kovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin
vallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme.
Olimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti
vastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen
puuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin
suojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta
kohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.
Särkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä
olleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi.
Muuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin
niistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla
koivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli
riippuu ja sieramet laajenevat.
Hilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan
kahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä
jonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa
oli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei
päästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen
särkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen
eikä ollut noussut millään neuvolla ylös.
Komensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan,
kuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi
pölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja
etteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä
kolmas matkueemme jäsen hukkaan.
Vähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta
vastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen.
Semmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja
tunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni
tietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.
Klo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme
jättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn
kera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka
oli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit,
perunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa
säilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä,
pieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos
fotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.
Kaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla
matolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän
harjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin
ruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat
korjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä
arkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin
sanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän
harjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla
purjehdusvedellä, takaisin leiriin _n:o 17_, mihin arkut jätettiin.
Säilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten
herkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa
ollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput
otettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.
Jälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa
"kunganissa" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme
siltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin
vielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä
niiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja
nautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.
Auringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka
pysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan
minulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut
miehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja
hamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.
Mutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien
ja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan
teeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja
pitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta
osastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna
yhtyi karavaaniin.
Kulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa "maan" tähystämistä. Ei
elämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä.
Särkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät
sivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.
Kun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät
sivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä.
Länteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja
hietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa
katsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä
pystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.
Koko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot
soivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä,
mutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään.
Niiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen
lihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät
surkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä
kolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli
niitä myöhä pelastaa, vaikkapa "maa" ja vesi olisi ollut lähellä.
Päiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat,
syystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin
raikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta,
muutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki
pitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.
Astuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin
ennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa:
särkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan
esinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.
_Huhtikuun 30 p._ tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi
vielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta
voimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden
kuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.
Kaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten
kuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin
seisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen
vastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä
tilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta
kiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja
siihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi
käskenyt heitä herkeämään.
Puolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä
kostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen
yhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten
kestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten
Tibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä
polkua pitkin.
Soivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin.
Alussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas
"tjong-kumissa" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen
karavaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj
tästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään
tullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin
kieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas
mentiin eteenpäin.
Jo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän
jaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki
olivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä
vakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja
sen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen
tehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt
meidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli
ajatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa
asuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten "kullanetsijäin"
kera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä
perästä päinkään selvää tullut.
Vielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella
päiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena.
Viimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan,
kirjoitettiin _huhtikuun 30 p._ ja kuuluivat näin:
"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme
kiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää.
Jolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen
jälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes
apua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen."
"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä.
Puolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun
jäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah,
jotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki,
niin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä
auttakoon!"
Seuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä
kokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt
merkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten
lukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan
rannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä
muistiinpanot.
Yö _toukokuun 1 p:vää_ vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja
tähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan
kaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää
liikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.
Varhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas
toipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut
miehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja
surumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn
lämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.
Minä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt
äärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa
kiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se
kirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se
edes hieman ruumista.
Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen.
Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään
haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin
inhoen pullon eräälle särkälle.
Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet
minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot
soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt
taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?
Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed
Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti.
Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin
etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse
toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot
kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut
ollenkaan.
Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös,
pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä
etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä
minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.
Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt.
Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha
Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta
apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja
henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä
jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko
ajan haastanut vedestä.
Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja
tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän
luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka
riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.
Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän
pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla
voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.
Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen
kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja
matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei
ottanut noustakseen.
Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin
hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi
ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt
astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.
Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja
jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan,
mutta kuormat purettiin pois.
Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä
olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä
levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin
sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja
Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät
varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta
Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät
rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien
kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.
Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5
km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt
enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.
Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella
käännähtämään. Vain nyt -- en ennen enkä myöhemmin -- minä epäilin
tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.
Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja
tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta
katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.
Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät
sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin
lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka
katkerata olikaan herätä todellisuuteen!
Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään
viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan
tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia!
Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja
jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!
Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri.
Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän
tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi
vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä
vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä
vedin huopapeitteen ylleni.
Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani
elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se
punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän
harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut
taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä
päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en _tahtonut_
kuolla.
Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea,
ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin,
kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on
lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta
pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta
heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli
omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.
Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille
päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä
samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään;
molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan
haastoivat puuta heinää.
Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin
hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi
viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa
meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni
ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.
Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli
varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi
hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti
nyyhkyttäen hän ryömi pois.
Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta
poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi
kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.
Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä.
Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja
verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me
tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas.
Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan
uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti
seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä
oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos
joimme sen veren.
Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen
pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja
voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki
luuhun.
Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se
sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä
ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin
maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava
haju löyhkäsi leppärieskasta.
Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää.
Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa
Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa.
Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se
oli.
Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja
muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja
keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat
sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin
ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo
oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä
hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli
heidät.
Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui
teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli
kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.
Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui
hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen
kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat,
jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina:
muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku
kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.
Islam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja
kolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa
säilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin,
mitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun
mielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä
toivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan
tavaroita.
Mutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan,
ja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari
laatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä
oli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän
patruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn,
kynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.
Jälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta
viimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku
tavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu
lahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat
valokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita,
matka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja,
kaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.
Tavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan
sisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä
myrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme
paikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen
merkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.
Tuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen "kurtjiniin",
purjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien
selkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista
kantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina
"kigiisiin" (huopamattoon).
Avasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata
solui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.
Kameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja
niiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa
äänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut
olivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.
Kello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni
minä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota
nauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti
särkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois
kuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa
metsäisten rantainsa välissä.
Lähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja
ottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja,
joiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.
Vanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen
lähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen
nimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein,
mutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen
hohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa
astua paratiisin yrttitarhaan.
Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli
koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen
ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista
ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä
päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla
ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien
väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut
pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.
Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia
ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin
hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin
liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään
vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen
itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella
jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.
Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah
sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki,
ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta
tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen
uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava
tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät
jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti.
Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä
poistuin kuolevan vierestä.
Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin
jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.
Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä
kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä
teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet
kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.
Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme
takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin
minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa
etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla
hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä
toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.
Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä
uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla
minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi
toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi
lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme.
Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää
taakseni kääntynyt.
Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin
ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en _tahtonut_ kuolla aavikolle,
olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian
paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen
arvoa niinkuin nyt.
Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän
mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen
kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan
olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin
säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.
Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän
harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan
kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja
kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin
selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta
irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä
kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin
se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän
harjaa kohti.
Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää
niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen.
Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin
poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä,
kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.
Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein
äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten
yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli
tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja
vääntelihe kuin mato.
Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme
saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme
jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja
läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti
minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä
sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului
hyvin kaukaa.
Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä
yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin
lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut
vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä
kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta,
joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki
oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa.
Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.
Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta
läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani,
hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut
käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.
Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että
sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan
ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat
riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt
seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen
paikkaansa.
Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu
hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä.
Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset
oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei
vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti
avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.
Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin
viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain
molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja
palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian
säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja -- enemmän
koneellisesti kuin tarkoituksella -- kymmenen paperossia.
Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon
kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari
leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti
ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka
kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.
Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli
kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme
syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani
ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa.
Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.
Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme
viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon
keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan
laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä
rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.
Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin
uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa
hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta
Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta
palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja
siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota
uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.
Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana.
Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi
näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän
harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.
9.