Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän
astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi
kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle
harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka
muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen
painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita
yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä
kulkupaikkoja.
Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni
pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään
päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä
hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj
joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä
hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi
meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme
vaikean paikan.
Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä,
helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta
vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia
rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää
suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan
kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas
vilvoittaa ruumista tuulessa.
Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana.
Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin
levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja
takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia
hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia
vuoren selkiä.
Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin,
missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa
kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme
hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle,
käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala
antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan
nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee
tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.
Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas.
Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat
kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku
tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa.
Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin
koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin
kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.
Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin.
Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn.
Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan
purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen
särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.
Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja
leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme
yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa.
Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes
kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit
sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.
Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui
hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä.
Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät
olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He
vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan.
Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti,
että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain
neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.
Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä
enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet
paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka
itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle
järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja
suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat
meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!
Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin
Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia
säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä.
Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.
Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka.
Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme
kidutti meitä.
Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista
Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi
lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan
aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut
lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli
purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli
kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi
taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja
Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on
nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.
Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria
niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma
äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo
heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se
olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa
rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.
Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua
tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja
sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti
poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen
haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa
olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli
tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta
Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan
kuului.
Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat
30 ja 35 m.
"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka
kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja
katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän
Khotan-darjan läheisyyttä -- eihän se omiksi iloikseen olisi
uskaltautunut näin kauvas aavikolle.
Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi
eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää
kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan
heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli
täytetty heinillä ja olilla.
Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää
korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen
saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle
teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko
tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?
Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa
minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa
särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis
voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen
nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua
miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui
voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon
valoisammaksi.
Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä
virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän
harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein
silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen
äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä
häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi
kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.
Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla
ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa,
sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.
Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin
korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen
juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä
lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän
_täytyi_ päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.
Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja
aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta
silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä
virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta
vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet
siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria
kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja
elämän keväästä."
Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella
selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko,
riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan
ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka
kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!
Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin
horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa
heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen
leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven
rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu
helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.
Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut
ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea
kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi
istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti
keltaisen hiekan kirpeä heijastus.
Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä
loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt
enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam
Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan
kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat
leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.
Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä
enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja
Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään:
molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät
ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja
tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä
noutamaan.
Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet
tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi
matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain
10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja
pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana
ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.
Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme
tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla.
Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä
suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta
tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.
Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän
sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim
innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun
päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa,
sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen
kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä
kanssa.
Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme
vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi
kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on
kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi
kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.
Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti
yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt
olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan
ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää
ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä
nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille
kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään
saadakseni paremmin tilaa.
Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti
koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4°
lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi
ja virkistäväksi.
Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä
löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m
syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja
kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut
otsansa sitä vastaan.
Niin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän
paljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he
lepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin
tällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli
kyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.
Sillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin
pieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen
suulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä
kosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin
tulivat kaivoon kurkistamaan.
Epätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä.
Pelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me
jäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän
täytyy saada.
Puhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon
ympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja
alastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, -- -- kun hän
äkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi
tukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. "Mikä nyt on, mitä
on tapahtunut?" kysyimme kaikki hämillämme. -- "Kurruk kum", hiekka on
kuiva, kaikui ääni haudasta.
Pari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka
aivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli
alkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai
sadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät
salaisuuksiaan ilmaisseet.
Vasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme
kalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme,
hervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien
kasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja
itsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen
unohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.
Mutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken.
Emme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka
pitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen
mukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.
Toiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli
vettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa
olisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan
hopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.
Mutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää
vielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen
päivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan
eivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä
ja olivat vielä voimissaan.
Ja niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja
sävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon
ympärillä.
8.