Lokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan
ystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut
toimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan
luonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni
itään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.
Helmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän
Islam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki
_arbassa_, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta,
niistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen
eteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin,
josta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun
niitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin
Jarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja
lumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.
Lajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä
käännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä
toisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko _Takla-Makan_, mahtavan
Gobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea
aina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka,
joka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin
ehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa
voivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin
ja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä
joen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa
ollessaan muutatin leirimme _Merket_ kylään Jarken-darjan itärannalle.
Niinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja
odotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa
oli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä
vanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet
koskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla
saivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään
tietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi
hyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka
isot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.
Mutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat
selitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja
nuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista,
jonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat
suusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja
tämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain
huvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita
sanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä
löytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?
Ei, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla _täytyi_ olla joku
alku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, -- kuinka
syvällä se sitten lienee ollutkaan -- jolle ne perustuivat, eikä niitä
ollut halveksittava.
Näin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka
päivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne
lumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut
tenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen
syvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.
Ja tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset
hiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana
lepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka
olemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo
maa, johon minä olin ensimäisenä astuva.
Viimeinkin Islam ja Jakub palasivat _huhtikuun 8 p:nä_. Kauvan kauppaa
hierottuaan ja vaivaa nähtyään he olivat onnistuneet Kargalikissa
ostamaan kahdeksan komeata ja suurella huolella valittua uroskameelia
180 markasta kappaleen.
Niiden nimet ja ijät olivat:
_Ak-tuja_ (Valkoinen kameeli) 8 vuotias, _Boghra_ (Uros) 4 vuotias,
_Näär_ (Korkea) 2 vuotias, _Babaj_ (Ukko) 15 vuotias, _Tjong-kara_ (Iso
Musta) 3 vuotias, _Kitjick-kara_ (Pikku Musta) 2 vuotias, _Tjong-sarik_
(Iso Kimo) 2 vuotias, _Kitjick-sarik_ (Pikku Kimo) 1,5 vuotias.
Emme mitenkään silloin aavistaneet, että vain yksi näistä kameeleista,
nimittäin Tjong-sarik oli jäävä eloon matkan loppuun asti. Ak-tuja
kulki kyllä aavikon poikki, mutta kuoli rasituksista. Se oli kaunis,
valkoinen kameeli ja kulki etunenässä kantaen kaulassaan nuoran päässä
roikkuvaa suurta vaskikelloa, jossa oli raskas rautakieli. Boghra oli
tavattoman siroruumiinen, kestävä ja säyseä ja sillä minä ratsastin.
Näär oli torantekijä, koki purra ja potkia heti kun joku tuli sitä
lähelle. Babaj, joukon vanhin ja väriltään harmaa, kaatui ensimäisenä.
Muut kolme olivat nuoria, hilpeitä eläimiä, jotka olivat levänneet
kauvan ja näyttivät nauttivan siitä, että taas pääsivät liikkeelle.
Kameeleilla oli juuri villankarisemisaika ja paksuja, lämpimiä
talvivilloja karisi nyt suuret tukut päivässä, minkä vuoksi ne
näyttivät hankaantuneilta ennen koko turkin vaihtumista. Kaikilla oli
hyvät, pehmeät, heinillä ja olilla täytetyt kuormasatulat, ja Islam Baj
oli myös ostanut sylyyksellisen "arkkania" (kameelinvillanuoraa)
matka-arkkujen nuorimista varten sekä kolme suurta karavaanikelloa.
Isolle pellolle bekin talon kohdalla pantiin kameelit kammitsaan ja
saivat syödä kyllältään rehevää heinää, herkkua, jota ne täällä
viimeisen kerran maistoivat. Ihanaa oli katsella omain komeiden
kameeliensa makaavan pureskellen tuoksuvaa heinää ja nähdä niiden
suurten, ruskeiden silmien hyvinvoinnista loistavan. Molemmat koiramme,
Jolldash ja Hamra, olivat kuitenkin toista mieltä. Etenkin
ensinmainittu ei sietänyt kameeleja; se haukkui äänensä käheäksi,
hyökkäsi niiden kimppuun ja oli hyvin iloissaan saadessaan niistä
villatukun kiskaistuksi.
Jarkentista oli Islam Baj ottanut palvelukseen kaksi luotettavaa
miestä: _Muhammed Shakin_, 55 vuotiaan harmaapartaisen ukon, joka oli
tottunut hoitamaan ja kulettamaan kameeleja ja ainoa, joka saattoi
lähestyä Nääriä ilman että se häntä puraisi. Hänellä oli vaimo ja
lapset Jarkentissa eikä hän pelännyt aavikkoa ollenkaan. Rehellinen ja
rehti mies hän oli. Näen hänet vielä edessäni aivan kuin eilen olisimme
eronneet. Tyyneytensä ei pettänyt häntä koskaan ja silloinkin, kun
onnettomuuden pilviä kokoontui kuolevan karavaanimme ympärille, hän
aina pysyi hyvällä tuulella. Niin, vieläpä etäisellä aavikolla hourien
maatessaan hänen silmistään loisti suurenmoinen tyyneyden ilme ja rauha
levisi hänen kokoonkuivuneille, kuparinruskeille kasvoilleen.
_Kasim Akhunin_, joka oli 48 vuotias, naimaton, syntynyt Ak-sussa,
asuva Jarkentissa, karavaaninohjaaja ammatiltaan, oli oltava apuna
kameelien hoidossa. Hän oli keskikokoinen, mustapartainen,
lujaruumiinen, vakava, ei nauranut koskaan, oli aina ystävällinen ja
kodikas, mutta häntä täytyi vähän väliä muistuttaa velvollisuuksistaan.
Mutta yhden miehen vielä tarvitsimme ja Merketin beki hankki meille
siksi _Kasim Akhunin_ Jangi-hissarista. Hän oli yhtaikainen Muhammed
Shahin kanssa, oli kuutena vuotena joka kevät tehnyt kymmenestä
neljääntoista päivään kestävän matkan aavikolle etsiäkseen kultaa ja
silloin aina aasilla kulettanut leipää mukanaan eikä mennyt loitomma
kuin missä sai kaivamalla vettä. Matkalla ollessa nimitimme häntä
osaksi Jolltjiksi (Oppaaksi), osaksi Kumtjiksi (Aavikkolaiseksi)
erottaaksemme hänet toisesta Kasimista. Hänellä oli vaimo ja
täysikasvuiset lapset Merketissä, mihin hän oli muutamia vuosia sitten
muuttanut.
Hänen vikansa se osaksi oli, että matkamme meni niinkuin meni. Hän oli
raaka ja kiivas ja toimi niin, etteivät toiset miehet, joita hän koetti
kannustaa, häntä kärsineet. Aavikon tuntemisensa nojalla hän käyttäytyi
hyvin kopeasti eikä sietänyt varsinkaan Islam Bajta sen takia, että
tämä oli nimitetty "karavaaninbashiksi" eli karavaaninohjaajaksi ja
muiden täytyi häntä totella. Monet Merketin asukkaat varoittivat meitä
hänestä kertoen että häntä monet kerrat oli rangaistu varkaudesta.
Mutta se oli liian myöhään. Me luulimme sitä paitsi saaneemme hänessä
arvokkaan löydön, ainoassa koko kylän väestä, joka omasta
kokemuksestaan tunsi aavikkoa.
Paitsi kameeleja ja koiria oli meillä vielä kolme lammasta, jotka
myöhemmin aijottiin teurastaa, kymmenen kanaa ja kukko, joka herätti
meidät aamuisin. Ensi päivinä löysimme yhden tai pari munaa
kanakopista, jotka komeilivat ylinnä kameelin kantamuksen päällä, mutta
kun veden saanti väheni, lopettivat kanat munimisensa. Kukko oli
oikeastaan aika hulivili eikä sitä miellyttänyt ollenkaan kameelilla
ratsastaminen. Kulkiessa se veitikka pujottelihe myötäänsä kopsan
ristikkokatosta ulos, seisoi vaappuen tuokion ylhäällä, ennenkuin
kimakasti laulaa heläyttäen räpiköi maahan. Lepopaikoissa kanat
laskettiin aina irti ja vilkastuttivat ne jossain määrin autiota
ympäristöä. Muutamia pivollisia ohria sirotettiin niille hietikkoon
nokittavaksi.
Islam oli Jarkentista tuonut yhtä toista aavikkomatkalla tarpeellista
kalua: rautaisia vesisäiliöitä, leipää, riisiä, köyttä, joukon
työaseita kuten lapioita ja kirveitä sekä sesamiöljyä (jaghia) ja saman
hedelmän puserrettuja kuoria (kyntjyr) j.n.e. Öljyä käytetään kameelien
elatukseen aavikolla. Jos kameeli saa puoli litraa öljyä päivään, ei se
kuukauteen kaipaa muunlaista ruokaa. Edullista on tietysti aina, jos
matkalla tapaa kasvullisen seudun, missä eläimet voivat hieman
virkistäytyä. Maalis- ja huhtikuulla ei niiden lasketa hyvästi voivan
kulkea yli kolmea päivää ilman vettä, mutta talvella ja tasaisella
maalla kuusi päivää, vieläpä enemmänkin, jos tarve vaatii.
_Huhtikuun 9 p._ tehtiin viimeiset valmistukset. Pariin säkkiin
sullottiin leivät, jotka oli edeltä käsin tilattu, ja neljä
rautasisterniä täytettiin raikkaalla jokivedellä. Ne vetivät 80, 86, 87
ja 122 litraa, jonka lisäksi tuli 80 litraa vuohennahoissa, siis
yhteensä 455 litraa, jonka pitäisi riittää 25 päivän matkalle. Näitä
soikeita, nelikulmaisia sisternejä käytetään hunajan kuletukseen
Intiasta Jarkentiin ja ympäröi niitä luja puuristikko suojellakseen
ohutta rautalevyä kuhmuilta. Ristikkoihin miehet pistivät ruohoja ja
kaisloja lämpiminä päivinä pitääkseen sisternit viileinä.
Jo kauvan ennen auringon nousua seuraavana päivänä oli pihalla
elämää ja liikettä. Miehet kulettivat kaikki matkatavara- ja
ruokavara-arkkumme ulos järjestääkseen ja punnitakseen ne tasaisiin
taakkoihin ja sitoakseen nuorilla. Ne asetettiin sitten parittain
maahan niin kauvas toisistaan, että kameeli voi astua niiden väliin.
Siihen pakotettiin se sitten paneutumaan polvilleen ja taakat
kiinnitettiin kuormasatulaan. Kameelin ylös noustua sidottiin
varmuuden vuoksi vielä köysi ristiin rastiin koko kantamuksen ympäri,
joten se sopi niiden vaakasuorien tankojen väliin, jotka ovat
kuormasatulan kehyksenä.
Meillä oli suuret varustukset: ruokavaroja useammaksi kuukaudeksi,
varsinkin riisiä ja leipää, säilykkeitä, sokeria, teetä, vihanneksia,
jauhoja y.m. Olimme myöskin ottaneet mukaan joukon talvitamineita,
turkkeja ja mattoja, aikomuksemme näet oli jatkaa Khotan-darjasta
matkaa Tihettiin. Minulla oli kerallani tieteellisiä kojeita, kaksi
valokuvauskonetta, lähes tuhat levyä niitä varten, muutamia kirjoja,
kokonainen vuosikerta erästä ruotsalaista lehteä, jota aijoin lukea
yhden numeron joka ilta, keittolaitokset, metalli- ja posliniastioita,
kolme pyssyä ja kuusi revolveria ampumatarpeineen kahdessa raskaassa
arkussa sekä joukko muita kaluja. Kun meillä sitä paitsi oli vettä
kahdeksikymmeneksi viideksi päiväksi, olivat kameelien tarakat koko
lailla raskaat.
Kameelit sidottiin nelittäin köysillä, joiden toiset päät kiinnitettiin
nenäruston läpi pistettyyn puikkoon, ja toinen oli silmukkana löyhästi
solmittu edellä kulkevan kameelin häntään, siten että jos eläin kaatuu,
aukeaa silmukka itsestään. Puikon toisessa päässä on puupalli, joka
estää sitä luisumasta irti.
Neljä nuorta kameelia kulki etumaisina, sitten tulin minä Boghralla ja
jälestäni Babaj, Ak-tuja ja Näär. Muhammed Shah talutti aina Boghraa,
joten minun ei tarvinnut vähääkään huolehtia kameelin kulusta, vaan
saatoin yksinomaan pitää huolta kompassista ja kellosta, jotka
ilmaisivat suunnat ja matkan pituuden, sekä tehdä havaintoja
maanlaadusta.
Islam Baj oli oivallisella tavalla järjestänyt kameelini kantamuksen.
Boghralla oli kannettavana molemmat arkut, jotka sisälsivät arimpia
tieteellisiä kojeita ja semmoisia tavaroita, joita minä joka
leiripaikassa tarvitsin teltassani. Kyttyröiden väliin ja molemmille
arkuille oli levitetty mattoja, huopapeitteitä ja patjoja, ja minä
istuin kuin nojatuolissa jalat etumaisen kyttyrän molemmin puolin.
Kevät oli tulossa ja sen merkit olivat viime päivinä käyneet yhä
lukuisemmiksi. Lämpömäärä nousi vähin erin joka päivä. Ilma tuntui
päivällä lämpimältä, kevättuulet suhisivat, kentät olivat veden alla,
kärpäset ja muut hyönteiset surisivat ilmassa. Keskellä tätä ihanaa
aasialaista kevättä, toiveiden aikaa, aloimme matkamme maahan, missä
kaikki elämä nukkuu tuhatvuotista untaan, missä jokainen hiekkasärkkä
on hautakumpu ja mihin verraten tuiminkin talvi olisi meistä
hymyilevältä keväältä näyttänyt.
Tyynesti ja majesteetillisesti, ryhdikkäin päin kameelit kulkivat
pitkässä jonossa kylän ahtaita kujia, missä väkeä seisoi taajat joukot.
Hetki oli juhlallinen, kaikki mukaansa tempaava, ja kyläläiset
seisoivat äänettöminä kuin hautajaisvieraat. Ajatellessani nyt tuota
lähtöä en voi matkuettamme verrata muuhun kuin ruumissaattoon. Vielä
tälläkin hetkellä kuulen karavaanikellojen kumean, kammottavan
kalkatuksen verkkaisessa ja juhlallisessa tahdissa, soiden kuin
karavaanin omiin hautajaisiin. Mikäpä muu meitä useampia tosiaan
odottikaan tuolla loitolla kaukaisen idän aavikolla kuin äänetön hauta,
tehty ikuiseen hiekkaan!
Mentiin niin rauhallisesti ja hiljaa puoli tuntia, kun äkkiä kamala
rytäkkä syntyi. Kaksi nuorinta kameelia pillastui, katkoi
turpanuoransa, pudisti pois kuormansa ja alkoi hurjasti koiveta pitkin
peltoa jotta pöly tuprusi. Toisella oli kuormassa kaksi vesisäiliötä;
näistä toinen rupesi vuotamaan, ei kuitenkaan vuotanut kuin reunaa
myöten, joten vaara oli helposti torjuttu. Karkurit vangittiin kohta ja
kuormitettiin uudelleen. Hetkisen perästä raastautui kaksi muuta
kameelia; osa kapineista hankautui irralleen ja ruutiarkku roikkui
pitkin kameelin lanteita. Muhammed Shah sanoi minulle, että kameelien,
oltuaan yhdessä kohti jonkun aikaa, aina tarvitsee oikoa koipiaan ja
sen vuoksi äksyytyvät, mutta jonkun päivän ponnisteltuaan ne käyvät
lauhkeiksi kuin lampaat. Varmuuden vuoksi sai nyt kuitenkin mies
taluttaa kutakin kameelia, kunnes ne talttuivat.
Minä itse istuin valtiaana melkoisen korkealla maasta ja minulla oli
erinomainen näköala kaikille tahoille. Alussa siinä kyllä melkein
hirvittää, mutta pian niihin yhtäläisiin edes ja takaisin ja sivuille
vaappuviin liikkeisiin tottuu. Minulla niistä ei ollut mitään
haittaa, mutta meritautiin arasta henkilöstä ne varmaan tuntuvat
vastenmielisiltä.
Jätettyämme kylän viimeiset talot ja istutukset taaksemme tulimme
tasaiselle arolle ("däshtille"), missä kasvoi takkuisia pensaita ja
viitametsää jotensakin yleiseen ja siellä täällä poppelilehdikkökin
näkyi. Tuuli kävi länsiluoteesta ja korkeita keltasenharmaita
hiekkapatsaita ajelehti itään päin, yläpäät vähäsen kaarevina
tuulen suuntaan. Maa on osaksi hienon, pehmoisen tomun, osaksi
suolakerrostumain peittämä; mutta sitten alkaa pelkkä hiekka pieninä,
mataloina särkkinä. Se oli kuitenkin vain hiekkavyö, sillä sen takana
oli taas viitametsää ja kamishi- ja poppelilehdikköä, ja siellä me
vesiuurroksen luona pysähdyimme.
Puolessa tunnissa oli kuormat purettu ja kameelit sidottu piiriin,
jotteivät pääsisi pitkäkseen, niiden jalat kun siinä asennossa kuuluvat
jäykistyvän, ja niin saivat ne seistä pari tuntia ennenkuin päästettiin
irralleen kamishiviidakkoon. Leiripaikka kaikkine esineineen ja
eläimineen näytti aika somalta.
Astuin ensi kerran poppelin juurelle pystytettyyn telttaani, samaan
intialaiseen upseerintelttaan, jonka olin saanut ystävältäni Englannin
asiamieheltä Kashgarissa hra Macartneyltä. Miehet virittivät tulen,
jonka ympärille asettuivat laittamaan päivällistä: riisivanukasta ja
munia, joita meillä oli suuri varasto. Lampaat päästettiin laitumelle
ja kanat ripostelivat kuin kotosalla ruuvan jätteitä tulen luona.
Koirat saivat lihapalansa ja ajoivat sitten toisiaan. Kokonaisuudessaan
siis ylen hupaisa maalaiskuva.
Jos kuormain purkaminen ja teltan nostaminen kävi nopeaan, niin
lähtöpuuhiin sen sijaan hupeni koko seuraava aamu ja tavaroiden
sijoittelemiseen hyvinkin kaksi tuntia, aamiaisen syöminen siihen
luettuna. Kameelit juonittelivat kuormatessa, mutta käyttäytyivät
matkalla siivosti. Kasvullisuus väheni taas ja me harhailimme
hiekkasärkkäsokkelossa, jonka 5-6 metrin korkuiset särkät olivat
muodoltaan aivan säännöttömiä, enimmäkseen kuitenkin suuntautuen
pohjoisesta etelään päin.
Koetimme kierrellä niitä mikäli mahdollista, mutta sittenkin oli
mentävä parin vaikean harjun yli, joilla molemmat vesikameelit
kaatuivat. Ne kaatuvat kuitenkin aina koreasti etujaloilleen, mutta nyt
niiden kuormat täytyi riisua ja sitten taas panna paikoilleen.
Semmoisen harjun toista sivua ne luisuvat taitavasti alas tenäten
vastaan jäykiksi ojennetuilla takakoivillaan.
Kolmannessa leiripaikassa ryhtyi kaksi miestä kuten tavallisesti kaivoa
kaivamaan. 178 cm kaivettuaan he eivät enää huolineet jatkaa;
odotettiin pari tuntia ja sillä aikaa tihkui vettä esiin pieni
lätäköllinen kaivon pohjaan. Kaivaessa koirat ja kanat katselivat
tarkasti vieressä; niiden oli aina kauheasti jano.
Vielä siis oli kaikki hyvin ja saatoimme säästää varastoamme. Kameelin
ruokavaroihin ei oltu koskettukaan, eläimet saivat tyytyä kamishiin ja
suolaveteen; koirille annettiin leipää, kanat saivat jyviä ja
munankuoria. Ensimäisenä päivänä ne munivat kolme, toisena päivänä
kaksi, kolmantena päivänä yhden munan; sitten se kävi yhä
harvinaisemmaksi, mutta meillä oli suuri joukko munia silppuihin
pakattuna vasussa.
Poppeleja näkyi neljäntenä päivänä sangen yleiseen. Kevätvesat olivat
alkaneet monessa puheta ja tuore vihanta saattoi veden valahtamaan
kameelien kielelle. Useimmissa tapauksissa hiekkasärkät näyttävät
karttavan poppeleja, joiden ympärille ne muodostavat pyöreän vallin.
Kuopan keskellä seisoo poppeli ja tuulen suojaan on sinne kuivia oksia
ja kellastuneita lehtiä kasautunut.
Päivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin
kuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet
tavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne
lepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat
siitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja
paneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.
Islam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji,
oppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi
hän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti
rajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti
talutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä
tapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.
Yöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli
telttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi
vettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan
mies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen,
mutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa,
100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä
nöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin
ehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia
toteltava.
Minua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka
tiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta
kaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä
yltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut
muiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi
vasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän
tahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi
omaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.
1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat
niin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne
sidottiin kiinni.
Seuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana
karavaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan
olivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä.
Kulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin
Kasimin koettamaan miltä vesi maistui. "Makeata kuin hunaja!" vastasi
hän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme.
Miehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.
Vesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m
pituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli
viljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä
kanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen
lammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja
sisälmyksiä.
Miellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä
tarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän
kuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin
uudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä
oli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta
silloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta
omantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin
jaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki
niiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen
neljä munaa levähdyspäivänä.
_Huhtikuun 16 p._ painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei
mitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen
yksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme
epävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on
ihan yksinkertainen: pari kourallista "talkania" (ruskeaksi paahdettuja
jauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä
sivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.
_17 p:nä_ näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren
kuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia
ratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me
näyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja
usein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä
kamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin
lähestyessä.
_Huhtikuun 18 p._ koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi
harmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan
vuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme
metsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.
Edessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä,
kuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt.
Karavaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien
alla ratsastaessaan.
Niin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen
rannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa.
Kummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta
jäänyttä tuhkaa ja hiiliä.
Tiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden
yli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen
tietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä
huomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen
päin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä
laskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa
hanhia uiskenteli suurissa joukoin.
Metsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi.
Saatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden
puiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle.
Etempänä maisema katosi harmaasen sumuun.
Järven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman
sankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee
ja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi;
vain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.
Taas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas
satulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut
maahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi
kirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme
lopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle
hiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.
19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet
vaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen
murentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen
pohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren
pohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita
toisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava
osoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä
yhdeksi järveksi.
Järvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien
alle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen
lammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä
leipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen
ympärillä, pelotettiin laukauksella pois.
Leiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme
vieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja
aamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda
täytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana,
käärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon
puunoksalle tuulenkäypään paikkaan.
Muutaman pienen järven rannalla näimme ihmisen jälkiä. Olipa rannalla
hylätty ruohomajakin ja kun _huhtikuun 21 p:nä_ jatkoimme matkaa itään
järven ja vuoren välitse, löysimme muutamien korkeiden hiekkasärkkien
toiselta puolen tien, jossa oli arbain jälkiä kulkien harvan
poppelimetsän poikki. Tämä havainto kummastutti kaikkia. Miehet
luulivat, että se oli juuri sama tie, jonka he olivat kuulleet
noudattavan Khotan-darjan länsirantaa; mutta minä otaksuin että se oli
joku tähän saakka tuntematon tie vieden Masar-tagia myöten viimeksi
mainitulle joelle. Päästäksemme varmuuteen päätimme kulkea tietä veipä
se mihin tahansa, eikä kauvan kestänyt, kun arbain jälet katosivat ja
tie päättyi. Metsäkin pian loppui.
Erään idässä näkyvän yksinäisen vuorenharjun ja eilen näkemämme vuoren
välitse jatkoimme nyt matkaa kaakkoon. Edessämme oli tasainen ja kova,
harvapuinen aro, missä kulku oli tavattoman mukavaa. Kameelit astuivat
tasaisessa tahdissa ja kellot soivat säännöllisesti. Itäisen vuoren
juurella oli pitkä, kaita järvi, jonka rannalta löysimme kummaksemme
kolme hevosta syömästä.
Nyt oli saatava selvä hevosten omistajasta. Niinpä läksi pari miestäni
noudattelemaan tuoreita jälkiä, jotka hiekkasärkkien välitse veivät
läntiselle vuorelle. He palasivat kohta, kerallaan _Maral-bashista_
oleva mies. Mies kertoi tuon tuostakin käyvänsä täällä keräämässä
suolaa, jota on viljalti vuoressa ja joka näytti varsin oivalliselta.
Mies möi sitä Maral-bashin myymälöihin ja sanoi liikkeen hyvin
kannattavan.
Hän osoitti luoteesen näyttääkseen kaupungin asemaa ja sanoi sinne
olevan kaksi lyhyttä päivänmatkaa. Koillista seutua hän ei tuntenut
eikä hänellä ollut tietoa pitkäkö matka oli Khotan-darjaan, mutta sanoi
kuulleensa, että etelään päin on paljasta hiekkaa, jossa ei löydy
pisaraakaan vettä, ja sen hän tiesi, että aavikkoa nimitetään
Takla-makaniksi.
Heitimme hyvästit yksinäiselle kuleksijalle ja jatkoimme matkaa etelään
ja kaakkoon päin kovan, hedelmättömän, poluttoman tasangon yli. Vuori
oikealla puolellamme aleni vähitellen etelään päin ja muuttui särkän
harjaksi, joka painui aavikkoon.
Kun aavistimme että tämä oli viimeinen paikka, missä voimme saada
raikasta vettä, käytettiin _huhtikuun 22 p._ lepoon. Kameelit ja
viimeinen lammas saivat viimeisen kerran ahmia kylläkseen rannalla
kasvavia ruohoja. Minä kapusin vuoren laelle, jonka juurella järvi oli,
ja sieltä oli laaja näköala yli seudun.
Vuori katoaa kaakkoiseen päin kuin niemi aavikkomereen. Sen jatkona
kohoaa vain vähäpätöinen kalliosaari maasta; muutoin ei näy jälkeäkään
vuoresta. Olimme siis pienen vuorenselänteen kaakkoisimmassa päässä.
Kaakkoon, etelään ja lounaasen aukeni niin kauvas kuin silmä kantoi
aavikon kolkko meri ja tällä suunnalla taivaanranta muodosti tasaisen
viivan.
Päivän kuluessa neuvottelimme. Jolltji vakuutti, että Khotan-darja oli
täältä neljän päivämatkan päässä itään. Parhaiden venäläisten karttojen
mukaan mitä minulla oli, piti matkaa olla 120 virstaa, joten 20 km
päivässä kulkien tulisimme joelle kuudessa päivässä; mutta jo kahden
päivämatkan päässä arveltiin saavamme kaivamalla vettä kuten olimme
Jarkent-darjan luona tehneet. Käskin miesten kuitenkin ottaa vettä
kymmenen päivän varalle, niin että vesisäiliöt täyttyivät vain
puolilleen, jottei kameelit liiaksi rasittuisi syvässä hietikossa.
Näin varustettuna arvelin täysin turvallisesti voivamme lähteä
aavikolle. Vettä piti riittää kaksi kertaa kameeleillekin juottaa
kuutena päivänä. Kaikki laskut näyttivät niin selviltä ja
yksinkertaisilta. Jolltjin ja Kasimin tehtävä oli täyttää sisternit.
Illan he siinä hääräsivät; kuulin kallisarvoisen nesteen hölkkävän
säiliöissä. Illalla pantiin kaikki kuormatkin kuntoon voidaksemme
varhain seuraavana aamuna lähteä matkaan.
_Huhtikuun 23 p._ oli helteinen päivä, mutta eläimet olivat levänneet,
ja me kulimme 27,5 km. Alussa samosimme vähäpuisen pölyaron yli, järven
kaakkoispuolella. Kaikkialla näkyi pieniä savikartioita ja hylättyjen
talojen näköisiä pengermiä. Puolitoista tuntia kulettuamme muuttui
maisema. Hiekka alkoi keräytyä pieniksi särkiksi ja kymmenen minuutin
matkan päässä ne muodostivat loppumattoman sekasotkun, jonka jyrkät
rinteet viettivät etelään, lounaasen ja länteen päin.
Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän
hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi
hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi"
(korkeaksi hiekaksi).
Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki
näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit
kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä
mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu
vähän matkaa taaksepäin.
Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan
kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän
meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia
jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden,
joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan.
Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva
äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se
oli, majesteetillinen maisema.
Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti
minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen
kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli
minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi
aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen
tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei
taaksepäin!
Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen
korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman
vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti
jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että
kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä
tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä
eläimille.
Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin
samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli
mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella
päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän
luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia
harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas
jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat
silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat
juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy
polveen.
Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti
tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki
hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä
uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa,
hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee
äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla
kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet
ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun
vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.
Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra
haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli
puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen
savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit
kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat
tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli
aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.
Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi
teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen
raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan
siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen
auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin
kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä
vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy
pahoin, jos meitä etemmä seuraa.
Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa
hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja
kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne
päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani
minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash
seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle
hengen.
Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme
tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet,
nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista
laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan
lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän
laitumen olevan.
Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät
kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs
hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä
yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.
7.