Neljä onnistumatonta yritystä tehtyäni luovuin nyt tuumastani nousta
Mus-tag-atalle ja läksimme Su-bashiin taas. Siellä viivyimme vähän yli
viikon. Osaksi olimme levon tarpeessa eikä meidän pitänyt korkeahkoilta
kukkuloilta heti kiiruhtaa itäpuolella oleviin laaksoihin, osaksi
tahdoin syvyysluojauksien kautta tutkia järven muodostumistapaa.
Aivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin
Bekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä
päivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi
ainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei
ollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet
kuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin
laajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin
pyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä.
Muutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.
Lähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin "okia" eli lievästi
väännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista
huopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen
kyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään
selville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta
pienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se
liikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin
hyvin.
Mutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen "rakkine" suurikokoiseksi
tehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua
kernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen
luullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.
Niinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi
aamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven
yli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet
peloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana
uhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.
Olin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni
läheltä kuunnella aaltojen laulua, ja "veistämö", missä venhe piti
rakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat
punottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis,
ainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.
Edellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi
lammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto
tulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle
nuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo
arveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää
halaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli
yksinkertaisesti perään nuorittu lapio.
Hullunkurinen alus se oli, joka _lokakuun 3 p._ laskettiin veistämöstä.
Se ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja
puuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat
ruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli
joka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut
sardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli
purjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden
vuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta
eläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.
Aluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään
pidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat
suurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä
lyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi
veden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek
ilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.
Koskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet
ränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä
nololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt
ollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija
Kara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se
kiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän.
Vaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja
vuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki "lehmänkäännöksiä" s.o.
kääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.
Oi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka "tek' oikeaan ja
vasempaan, päin mäntyyn aina vaan", joka ei välittänyt vähääkään
mistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun
toinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa
yritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina
laskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se
aina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen
itsepäinen kuin jaki.
Kun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin
jokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten
myötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän
menettelytapaan ryhdyttiin _lokakuun 4 p:nä_, jolloin hevonen hinasi
venheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä _Muhammed Turdun_
kanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi
minulla oli vankat turkit ylläni.
Olimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä
kiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet
ja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy
hevonen. Keskijärvelle se ajelehti -- rantaan oli pitkä matka.
Minä istuin "perää pitämässä", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto
loiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan
päiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli
nyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli
meitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi
loi vettä henkensä edestä.
Tilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset
vuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja
venhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja
hyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat
valkoiset lakkipahat päässä.
Niin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien
yli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät
tuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan
päästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida
jälellä olevaa matkaa.
Mielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän
olisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt
kuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut
eikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi
kerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.
Kirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat
vain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä
vesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin
pääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut
koirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren
roihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.
Seuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi
ja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme
alkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa
järven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat
luojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni
ennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa
metriä.
Tuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen
venheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli
nyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin
vastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli
pilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli
huolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi
meille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön
aikaan leiriin.
Kun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan
kuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani
siitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun
työn ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet
antaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty
kokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi
herättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos
venhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja
ruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.
6.