Jo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas
halu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin
yrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka
olivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään,
ja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös
jyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat
eläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää
korkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena,
jonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan.
Näkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen
rohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.
Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi
vuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi
ahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat
kädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta.
Jakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita,
kirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e.
Arimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.
Muut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit
Togdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta
kaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston
läpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen
oman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen
sahan jyske.
Illan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa
ja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä
Su-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme
tähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen,
alppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen
navakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien
rukoillessa: "Allahu ekbär, bismilla errahman errahim", eikä liha
ehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui
jakin lannasta tehdyllä tulella.
Illalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana
tereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme
piiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin
keveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen
katsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta
kirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi
Mus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen
sammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan
vuorella.
Seuraava päivä, _huhtikuun 18 p._, oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma
oli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain
kolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä
jalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä,
jotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta
lepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä
ihanimpia tauluja.
Tultuamme _Jam-bulak-jäätikön_ kalliosolaan pysähdyimme lepäämään.
Olimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret
olivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan
kaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa
portista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta
jopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.
5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että
meidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla
varovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten
poikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien
vastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme
sieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt,
sekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.
_Huhtikuun 19 p._ riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli
leiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä
kauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta
ruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden
kirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja
sydäntä ellosteli, saivat levätä.
Teimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön
kielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä
320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama
meidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä
päättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä
vaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen
yli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.
Illalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti
mukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä
ylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha
silmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme
ei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että
minun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs
suunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni
myttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi
mitä loistavimmassa auringon valossa, -- ihana näky niille, jotka
saattoivat pitää silmiänsä auki -- sai tällä kertaa jäädä rauhaan.
Kun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä
korkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin,
johon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin.
Täällä sain venäläisen pääkonsuli _Petrovskijn_ vierasvaraisessa
talossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä
täältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki
tuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se
ollut "hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle". Pidin parempana
suunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen
Kara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien
kirgiisiläisystävieni luo.
Täältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen
jäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella -- "firnissä",
niinkuin sitä nimitetään -- olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan
pitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta
ja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.
Kahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla
jakilla läksin _heinäk. 27 p:nä_ itään päin ensimäiselle tutkittavalle
jäätikölle, _Gorumdehille_. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle
pohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme
pientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä
jyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni,
lyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan
lakeen.
Useita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston
väriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja
[moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu
jäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein
häikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja
kirkkaammilta niiden värit näyttivät.
Muutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan
tavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli
möhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin
koloihin, kuitenkaan kompastumatta.
Joka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään
pahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta
ennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas
eläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää
ketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan
seuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin
pitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento
ehdottomasti kaatuisi.
Ainoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen
hitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja
silloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan.
Ratsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta
jonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti
äyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole
huviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten
kulkuaan hiljaa hölkytellen.
Kun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme
kävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin
jäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on
muodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein
kaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä
pistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä
rantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen,
missä valkoinen jää alkaa.
Siinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan
teräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean
jääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä
johtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka
paikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä,
tihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin.
Jäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän
möhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja
etäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä
viljalti karttuu vettä joka haaralta.
Olin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa
perään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet
suojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.
Sillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen
alppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet
vuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma
näytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta
ja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken
halun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta
kuin pölyä sankkoina pilvinä.
Hetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta,
seuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla
kerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina
kantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa
nouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan
tekemään vain lyhemmän jäätikköretken.
Niin elettiin _elokuun 5 p:vään_ ja kun olimme liiankin hyvin
huomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei
meillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua
lähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi
juhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta
rasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa.
Molla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä.
Satulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet
tarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.
Päivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla
kuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken
oli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja
illan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän
korkean valtaistuimensa ympärillä.
Jätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin _elokuun 6 p._ klo
puoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä
seitsemän muhkean jakin kera matkaan.
Päivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin
esineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan
aivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput
näkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen
leyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä
himmentänyt.
Ratsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä
auringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes
aurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.
Painettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m
korkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä
oli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo
nyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja
viivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin
taluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman
huomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.
Klo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m
korkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä
paljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain
siellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja
hienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä
ylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen
miesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan
jakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät
koskaan livenneet.
Lumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta
kuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se
lisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se
vasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina
loistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti
silmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi
kaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat,
että koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan
mustaksi.
5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät
jakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He
eivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat
väsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.
Kahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa.
Toinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he
ratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat
miltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti
vaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä
lisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut
kuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta
satulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin
mokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä
vastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua
ollenkaan rasittaneet.
Paljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut
paljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä,
että on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim.
ratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman
pahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin
olivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa
kuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan.
Mutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani
jättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten
lopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan
ilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.
Sillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen
lumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja
taivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että
päätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta
kun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään
ruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta;
jakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.
Täytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi
vilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät
jaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä.
Olimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään
tasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia
lumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä
lumivyöryjä helposti saattoi muodostua.
Kirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille
lumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna
lumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren
juurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He
kertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä
rinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja
kierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan
muuttuvan osittain jääksi.
Kirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas
omia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin
ilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä
olivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme
seitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme
syötävine antimineen meitä odottivat.
Mutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi
muutimme leirin _elokuun 8 p. Tergen-bulakiin_.
Molla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta.
Tahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä
siihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa
suunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on
se huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan
kasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.
Ei ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin
sameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee
eläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan
petollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja
sähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea
näköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke
lepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.
Tämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin
kulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi
tehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.
Yksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten,
milloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat,
pimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä
vastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää
toinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä
jalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä
vedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun
viimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä
sokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.
Mutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle
mäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan
ja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein
se kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan
veteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä,
mutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin
loukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.
Kulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi
raikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto
on kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta
yksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on
kirkas kuin teräs.
Hämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä.
Lähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä
ujta. Päällikkö _Togda Baj Bek_, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki,
tuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25
asukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo,
puhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä,
sekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului
olevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä
laitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia
lumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa
mukaansa.
Vanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa
ja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen
vain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä
vuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista
suunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä
olevaan yksinäiseen kotiinsa.
Ilma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat
liituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia
varjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.
Seuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka
kutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli
oli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin
jakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat
näistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja
ystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.
Näköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko
suunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi
kehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina
auringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä
kuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.
Näemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin
kuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän
valloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea
jäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan,
virmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että
on päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja
hedelmällisempiin seutuihin.
Mutta Mus-tag-atan jäätikköjä tutkiessani en ollut vielä luopunut
aikeesta koettaa vielä kerta nousta sen huipulle. _Elokuun 11 p._
varhain aamulla läksimme leiripaikasta. Ilma oli erittäin suotuisa
nousemiseen, ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja heikko tuulikin, mikä
puhalsi, taukosi kohta tykkänään. Meillä oli aikomus nousta noin 6,000
m korkeuteen, viettää siellä yö ja seuraavana päivänä jatkaa
mahdollisimman ylös. Otettiin sen vuoksi mukaan pikku jurtti, jonka
Togda Baj oli minulle hankkinut, neljä suurta nippua tereskiä
polttoaineeksi, sauvoja, köysiä, kirveitä, turkkeja ja ruokavaroja,
joita kaikkia yhdeksän jakia kantoi.
"Bismillah, Jumalan nimeen!" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden
musleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös.
Olin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni
voimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä,
jolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin
kolme miestä piti tapahtua.
Sen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa.
Muuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi
pistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki
näytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja
rupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta
kapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa
jakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua
rauhassa kädet taskussa.
Pieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin
Tjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä
tasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset
kielet riippuvat vetisinä turvasta.
Sama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin
silloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme
noin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja
ainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt
suuremmat määrät.
Viimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään
alle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan
tuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon
tuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä
yhtä varmasti kuin äsken somerikolla.
Äkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta
puolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas
ylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet
syöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa
vastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona
pääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä
ollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä,
ennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.
Näimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös
kahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin
semmoisen eläimen luuranko.
Edessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena.
Tiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme
yksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle
alueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa
monet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.
Kohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät
tavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi
kulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat
molemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai
saattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat,
että meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme
niin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat
lumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.
Etempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa
usein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että
meni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se
kaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen
jääreunaan ja kämpyröi taas ylös.
Jäätä peitti nyt 20 cm syvä lumi, mutta kohta sitä oli 40 ja 50 cm ja
eläimet hyppivät ja kaaloivat kinoksissa. Halkeamat sitä vastoin
vähenivät. Kulimme kauvan verrattain sileätä kenttää, joka ylemmä
vuorella näytti tasaisesti pyöristyvän kuin patalakki.
Pantsarijäässä oli täällä paljon myhkyröitä ja kumpuja. Samosimme
yhdeltä toiselle ja olimme juuri erään semmoisen verrattain tasaisella
laella, kun Molla Islamin jaki, jota omistajansa talutti jonon
etumaisena, äkkiä katosi, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin oikea
takajalka, sarvet ja tereskikimput.
Se oli pudonnut metrin levyiseen lumen peitossa olevaan halkeamaan ja
riippui ammottavan kuilun yli. Siinä se nyt makasi ähkyen ja
puuhkuttaen, mutta liikahtamatta osoittaen siten täysin käsittävänsä
vaaran, sillä jos se olisi hievahtanutkaan, olisi alaspäin kapeneva
halkeama sen nielaissut, ja mennyttä kalua se silloin olisi ollut.
Siinä meni pitkä aika touhutessa. Ylen varovasti kirgiisit punoivat
köysiä jakin sarviin ja ruumiin ympäri, nämä kiinnitettiin toisiin
jakeihin, miehet kävivät niihin kiinni kaikin voimin ja siten
onnistuimme saamaan tuon painavan konin ylös surman suusta. Vähän
matkan päässä kohtasi sama onnettomuus, mutta silloin jaki seisattui
ajoissa ja pääsi itse pälkäästä. Seuraavalla kerralla yksi kirgiisi
suistui alas jääden käsivarsistaan riippumaan halkeamaan. Silloin
pidimme viisaimpana pysähtyä ja tutkia tuota pauloja ja loukkuja täynnä
olevaa jäätä.
Havaittiin, että koko se jäätynyt töyräs, jolla olimme, oli ristiin
rastiin halkeillut, joten tiemme oli kaikille tahoille pystyssä.
Pahinta oli, että huomasimme halkeaman, joka oli 3:sta 4:n m levyinen
ja 6 m syvä ja jonka pohjalla oli suuria lumikasoja. Kurkistimme
varovasti sen reunalta ja huomasimme sen ulottuvan molemmille tahoille
mahtavan kaivannon tapaisena, pohjoisessa aina Tjal-tumak-jäätikön
uomaan, kaakossa muutaman korkeimman jääpilarin juurelle. Sen yli meno
tai kiertäminen oli sula mahdottomuus. Pysähdyimme ja pidimme
neuvottelua.
Lunta oli täällä 20 cm paksuisena peitteenä jäällä. Se oli
pingoitettuna kuin tavarapeite halkeamien päälle; ainoastaan leveämpäin
kohdalla se oli murtunut tai sisään pudonnut. Missä jakit olivat
puhkaisseet lumikuoren syntyi suuria mustia läpiä, joiden pohja aluksi
näytti sysimustalta; mutta silmän totuttua pimeään havaitsi sen
kuumottavan siniseltä, ja pohjan olevan lumen peitossa, mutta seinät
kirkkaan sinistä jäätä, sekä että lumipeitteestä tihkuva vesi oli
muodostanut pitkiä jääpuraita, jotka riveissä riippuivat kuiluun päin.
Syvin näistä halkeamista oli 6,8 m.
Ilta alkoi olla käsissä, ja minun täytyi vielä kerran päättää kääntyä
paluumatkalle, sillä vaikka jo seuraavana päivänä olisin koettanut
löytää toista kulkupaikkaa, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tästä
kohti taas oli ilmeisesti mahdotonta nousta Mus-tag-atan laelle ilman
apuneuvoja, joita meillä ei ollut käytettävänämme. Yläpuolellamme
kaartui vuoren korkein huippu, jonka jyrkkiä sivuja pitkin huippujää
liukuu alas, osaksi virratakseen jäätikköjen säiliöihin, osaksi
pinoutuakseen suunnattoman suuriksi todellisiksi jäämuureiksi,
-torneiksi ja -kuutioiksi. Näiden ohi pääsemään eivät nähtävästi
ihmisvoimat riittäneet.
Noustessamme Jam-bulakin oikean puolista kallioseinää oli meillä
molemmilla kerroilla ollut parempi onni. Sieltä käsin päätimme nyt
vielä kerran koettaa ennenkuin jätimme vuoren omaan nojaansa.
Sunnuntaina _elokuun 12 p._ lepäsimme. Sää näytti retkelle lähtiessä
epäsuotuisalta: ilma oli samea, tuuli kovasti ja vuori oli paksujen
pilvien peitossa. Kaikilla miehillä oli lomaa; heidät oli kutsuttu
vieraisiin Togda Baj Bekin luo. Minä yksin Jolldashin kera olin kotona
ja nautin rauhaisaa lepoa, joka ei koskaan tuntunut ihanammalta kuin
milloin ulkona myrsky myllersi ja tuuli vinkui ja vihelsi
moreenimöhkäleitten välissä. Näissä etäisissä jäätiköissä, missä yksi
päivä ylimalkain oli niin toisensa kaltainen, en toki koskaan tuntenut
yksinäisyyttä.
Eikä ollut siihen suurin aikaakaan; minulla oli enemmän kuin tarpeeksi
tekemistä, ja se vain huolestutti, että kesä kului niin nopeaan, jotten
nähnyt mitenkään mahdolliseksi suorittaa laatimaani suunnitelmaa.
Päivät tuntuivat minusta liian lyhyiltä.
Saatuani vaatteet aamulla ylleni oli ensi tehtäväni katsoa
ilmatieteellisiä kojeitani, sillä aikaa kun Islam Baj laittoi kuntoon
teetarjotinta, joka päivät päästään "nääntyi" samojen ruokalajien alla:
"tjisslikkaa" (vartaassa tulisilla hiilillä paahdettua lampaan lihaa)
"ashia", riisivanukasta ja leipää, jota osaksi saimme kirgiiseiltä,
osaksi itse leivoimme. Minä kyllästyin kuitenkin pian tjisslikkaan
niin, etten viitsinyt katsoakaan siihen, vaan söin yksinomaan riisiä ja
leipää ja sitä samaa ruokalistaa minä seurasin vielä kaksi ja puoli
vuotta, aina Pekingiin saakka.
Jonkun kerran avattiin uusi säilykerasia, mutta varasto oli pieni ja
aika pitkä, jonka vuoksi minun piti säästäen nauttia semmoisia
herkkuja. Onneksi minä en koskaan kyllästynyt riisiin ja teehen ja
pysyin hyvissä voimissa yksinkertaista ruokajärjestystä seuratessani.
Teetä juotiin aina jakin maidon tai kerman kanssa, eikä meidän
tarvinnut sen parempi näitä mainioita tavaroita säästellä. Tupakkaa
olin Tashkentista ottanut runsaasti mukaan, vähän sikareja, mutta sitä
enemmän piippu- ja paperossitupakkaa, ja tunnustanpa heikkouteni, että
koko lailla köykäseksi olisin itseni tuntenut, jollei minulla olisi
jäätikköretkillä ollut piippua toverina.
Niinä päivinä, joina sää pakotti meidät "sisällä" pysymään, oli minulla
aina jälkitöitä suoritettavana: kartanluonnoksia, muistiinpanoja y.m.
Jurtin sisusta oli niin hauska, että siellä tunsi olevansa kuin
kotonaan. Keskellä "lattiaa" paloi tereskistä ja jakin lannasta tehty
tuli, muutoin oli maa peitetty huopamatoilla. Sisäänkäytävän vastapäätä
oli sänkyni, jona oli kaksi kankea, joiden päät oli nahkasilmukoilla
arkkuihin kiinnitetty. Niiden väliin oli pingoitettu säkkikangas. Muut
tavarat oli järjestetty pitkin seiniä. Siinä oli laatikkoja ja
ruokatavara-arkkuja, astioita, aseita, satuloita, tieteellisiä kojeita
y.m. Söin vain kahdesti päivään. Illallisella oli ruokalista sama kuin
aamiaisellakin.
Paneuduttuani vuoteelle luin tavallisesti hetkisen steariinikynttilän
valossa jotain ruotsalaista sanomalehteä, vanhaa kuin taivas; mutta
täällä loitolla näyttivät minusta kaikki otsakkeet äärettömän
mieltäkiinnittäviltä ja semmoisetkin kohdat, joiden yli silmä muutoin
välinpitämättömästi kiitää, minä luin mitä suurimmalla halulla. Ja
sitten minä vaivuin uneen ja makasin kuin pölkky kunnes Islam Baj tuli
herättämään seuraavana aamuna -- tuulipa kuinka kovasti tahansa ja
ulvoipa Jolldash kuinka surkeasti hyvänsä vuorilla kuleskelevia susia.
Varustettuna kahden päivän eväillä ja kerallani kymmenen jakia sekä
kuusi kirgiisiä ja mielipalvelijani Islam Baj, koetin siis _elokuun
16 p._ neljännen kerran nousta Mus-tag-atan laelle, samasta kohti mistä
kapusimme huhtik. 18 p. ja elok. 16 p. Päästyämme lumen rajaan
noudattelimme vanhoja jälkiä. Tie näkyi selvään. Jyrkkiä vinkuramutkia
tehden se suikersi vuorelle jäätikön oikean puoleisen kallioseinän
vieressä.
Kun lumivaippa alussa oli ohut, olivat meidän jälkemme sulaneet jättäen
suuria ympyröitä, joiden pohjassa oli rapautunutta soraa paljaana.
Ylempänä taas oli kaikki jälet sinisen vihreän jään täyttämiä ja yhä
ylempänä lumikerroksen peittämiä, joka oli ohutta kuin paperi. Muutamin
paikoin oli pyry ummennut polun, ei kuitenkaan niin tukkoon, ettei sitä
olisi voinut erottaa. Kymmeneen päivään ei täällä siis ollut ollenkaan
satanut lunta.
Islam Bajn ja erään kirgiisin kera yllätin paikan, jossa olimme 6 p.
pysähtyneet; toiset tulivat hiljalleen, Jehim Baj etumaisena. Kaikkien
saavuttua paikalle pidimme neuvottelua ja päätimme viettää yön tällä
paikalla, missä muutamia pieniä kivisaaria pisti lumimerestä. Jakit
sidottiin irtonaisiin liuskakivimöhkäleihin, ja terävään soraan, joka
yltäänsä oli enemmän tai vähemmän lumen peitossa, kirgiisit lapioivat
niin hyvin kuin mahdollista puhtaan pälven, mihin jurtti pystytettiin.
Se oli hyvin pieni, vain kolmelle makuusijalle oli tilaa. Siinä ei
ollut savuhormia, vaan tangot yhtyivät käressä ja pistettiin ne
yksinkertaisesti köysi- ja ryysymyttyyn, joka piti niitä koossa.
Vaikka lapioilla koetimme mikäli mahdollista tasoittaa maata, seisoi
jurtti kuitenkin hieman viettävällä pohjalla, jonka vuoksi se
kytkettiin vahvoilla kameelinvilla-köysillä kahteen kivimöhkäleesen.
Illalla puhalsi tunnin ajan heikko tuulenviuhka, joka silloin tällöin
tuiskutti hienoja lumipilviä jurtin ympärille ja sen monien reikien ja
rakojen läpi sisään. Kirgiisit loivat sen vuoksi lumivallin jurtin
ulkosivujen ympäri.
Alussa kaikki voivat hyvin. Viritimme tereskistä ja jakin lannasta
suuren tulen, mikä lämmitti hyvästi ja verrytti kohmettuneet jäsenemme,
mutta työnsi jurtin täyteen tukehduttavaa savua, joka kirveli silmiä ja
vain hitaasti otti mennäkseen ulos auki pannusta sisäänkäytävästä. Lumi
suli teltassa, mutta kun tuli alkoi sammua, muuttui kaikki taas
jääköntäksi.
Kirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä
oli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka
sitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet
enempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen
korvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja
alhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen
unettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun
lähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset
hengenahdistus-puuskat.
Kirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean
raskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja
selvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä
eivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä
havaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin
minäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa
korkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän
kuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.
Suurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka
lumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon
korkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja
järvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka
vertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme
astuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m
syvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.
Aurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan
auringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat
jyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun
auringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla.
Mutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren
huippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes
tuota pikaa sekin pimeni.
Menin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus
ei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin
häikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa
ja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa.
Alhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea
pamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne
vierevät alas pantsarijäästä.
Kuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia
vaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät
riipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu,
vain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai
narisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme
kirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen
kahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt
polvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina
surkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.
Kaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo
aivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka
suurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää
jäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä
välissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta
kohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että
vaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja
musta vuori alkaa.
Vasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön
huipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat
pienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan
jäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina,
muodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja
muita nopeasti vaihtuvia kuvioita.
Pakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä
ja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka
tuhansina muotoina vilahtelee ohi.
Hiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta
kalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry
saata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei
kuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne
valtaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on
jalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön,
kylmä, laidaton maailman avaruus.
Teltassa istuivat palatessani Islam ja Jehim Baj turkkeihinsa
kyyristyneinä niin lähellä savutulta kuin mahdollista, virkkamatta
sanaakaan. Meitä paleli kaikkia kolmea niin että hampaat kalisivat,
ja kun tuli uudelleen viritettiin, tuprahti teltta täyteen
kirvelevää savua. Teimme iltahavainnot, peittäydyimme turkkeihin ja
huopapeitteisiin, tuli sai sammua ja kuu uteliaasti kurkistaa teltan
kaikista raoista sisään.
Yö oli kolkko ja pitkä, ei tuntunut loppuvankaan. Vaikka millä lailla
kyyristyimme loukkoihimme ja vedimme polvet ihan leukaan asti, oli
ruumiinlämmön mahdoton saada joka paikasta sisään tunkeutuvaa pakkasta
nöyrtymään. Yhä tuntuvammaksi se kävi, kun lounastuuli alkoi tunti
tunnilta yhä vihaisemmin porottaa. Ei kukaan voinut silmänräpäystäkään
nukkua. Vasta aamupuoleen minä vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, mutta
heräsin myötäänsä ilman puutteessa ja tuskaisesti haukkoen henkeä.
Miehet vaikeroivat kuin piinapenkillä, vähemmän kylmän kuin yhä
kiihtyvän päänkivistyksen tautta.
Lopultakin aurinko nousi, mutta nyt koittanut päivä oli kaikkea muuta
kuin onnekas. Melkein hirmumyrskyn tapainen lounastuuli riehui vuoren
sivuja pitkin, ryöpyttäen sankkoja pilviä jauhon hienoa lunta
ympärillemme. Kolme kirgiisiä, jotka olivat yönsä ulkosalla viettäneet,
laahautui puolikuolleina pakkasesta vaivoin jurttiin, missä iso tuli
viritettiin. Kaikki olivat sairaita ja synkkiä, ei kukaan puhunut, ei
kukaan tahtonut syödä, ja kun tee, joka ei päässyt kunnolleen
lämpimäksi, oli juotavissa, saatoin tuskin sitä huulien päillä
maistella. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat samassa
pälvessä kuin edellisenä iltana.
Huippua peitti läpipääsemättömät pyrylumipilvet. Jos olisi
ajatellutkaan tänä päivänä jatkaa nousemista, olisi se ollut Jumalan
kiusaamista. Tuntemattomalla jääkentällä, joka ehkä oli täynnä jään
halkeamia, meidän olisi ollut taisteltava lumimyrskyn kaikkia hirmuja
vastaan, joutuaksemme lopuksi, näihin vieraita kammoviin seutuihin
eksyneinä, varmaan perikatoon. Huomasin heti että oli mahdotonta olla
olevinaan vuorta pelkäämättä. Ensin koettelin kuitenkin miehiäni
käskien heidän laittautumaan kuntoon huippuun lähtöä varten. Ei kukaan
virkkanut tyytymättömyyden sanaa; kaikki nousivat ylös yhdellä kertaa
ja kävivät touhuun, mutta tulivat nähtävästi iloisiksi kuullessaan
peruutuskäskyn.
Jos teltan aukosta kurkisti ulos puolen minuutin verran, teki heti
mieli ryömimään takaisin. Olihan siellä sisällä ainakin tuulen
suojassa, joka tunkeusi turkkien, nahkavaatteiden ja huopasaappaitten
läpi. Minä kuitenkin yhä toivoin, että myrsky asettuu puolipäivään
mennessä, jotta silloin pääsemme matkaan. Mutta se kävi päin vastoin
yhä rajummaksi ja 12 aikaan oli selvä, että päivä oli mennyttä. Kolme
kirgiisiä sai jäädä ottamaan jurttia alas ja sälyttämään kuormia jakien
selkään. Islam, Jehim ja minä käärimme ympärillemme kaikki mitä meillä
oli, istuuduimme jakin selkään ja alas mentiin tuimaa vauhtia kinosten
läpi. Jakit heittäytyivät ihan suinpäin menemään pitkin jyrkänteitä,
sukelsivat kuin saukot lumen läpi ja huolimatta raskaista ruumiin
möhkyröistään eivät livenneet eivätkä kompastuneet kertaakaan.
Satulassa istuu kuin korkeilla aalloilla keikkuvassa venosessa ja omaa
huonouttaan saa syyttää, jolleivät polvet pidä kutiaan. Usein saa
heittäytyä selälleen, niin että makaa selätysten jakin kanssa, ja
heilua koko ruumis tahdissa jakin odottamattomien, mutta notkeiden ja
kekseliäiden temppujen kanssa.
Ihanaa oli, jätettyämme viimeiset lumipilvet yläpuolellemme, taas
katsella leiripaikkaa, joka oli alhaalla syvyydessä, mutta vielä alpin
huipun korkeudella. Siellä syötiin hyvin hyvään tarpeesen oleva
päivällinen kiehuvan teen kera ja elinvoimien näin tultua taas
liikkeesen vaivuimme kukin nurkkaansa hyvää tekevään ja raskaasen
uneen. Mutta vielä koko seuraavan päivän tuntui meistä kuin olisimme
olleet parhaallaan tervehtymässä pitkällisestä taudista.
5.