Tashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta
matkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan
Kashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta
tämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan
etelään ja kaakkoon, _Pamirin_ jylhään ja hyvin vähän tunnettuun
vuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin
Itä-Turkestanin pääkaupunkiin.
Pamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin
seinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on
sekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja
syviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa,
kokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman
korkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria
"maailman katoksi", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset
katselevat koko muuta maailmaa.
Useimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua
lähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he
omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan
iljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä
äärettömäin lumivyöryjen, "laviinien", uhkaavan haudata alleen ne
uskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.
Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla
kannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista
mahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä
asuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista
minulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, "jurttia",
valmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle
myöskin suosituskirjeen _Pamirskij Postin_, erään Pamirinmaan
keskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.
Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki
olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli
mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat
sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta
tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani
kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa
haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot,
joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin
suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet
nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin
äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia
lisää ja pakata uudelleen.
Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin
ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e.
pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä
kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita,
kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja,
koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille,
kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein
rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai
ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin
erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.
Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä
miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta
oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka
talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.
_Tammik. 25 p._ 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja
matkustin _Margelaniin_, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana
maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja
tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.
Eräältä vanhalta sartilaiselta [_sarteiksi_ nimitetään Turkestanissa
asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja
seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä
kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten
Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en
tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta.
Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli
saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja
paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), _Rehim Bajn_, joka
lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi
miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon",
mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli
vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan
Kashgariin.
Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla
Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli _Islam
Baj_, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras
palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta
seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua
kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun
ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan
suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä
pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä
Aasiassa odottivat.
Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla
janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani.
Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän
johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi
uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän
teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi
niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla
ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.
Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan,
kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset
matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja",
nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi
sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja
nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.
_Helmikuun 22 p._ läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti.
Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa
jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja
viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut
tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen
ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.
Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä,
djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja
ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse
jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit
eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui
sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini
verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja
luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja
vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua
sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella
Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35
virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli
900 m korkeudessa täällä jo ollaan.
Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa
vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta
autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen
pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä
sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti
vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi _Jolltji_ eli "tieltä
löydetty".
Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon.
Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten.
Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta
kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se
olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku
vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista
kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka
kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä
korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin.
Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria
kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin
jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.
Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen
peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja
jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät.
Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun
telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä
huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui
pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson
pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi
jokeen.
Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa
kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin
vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta
taluttamalla -- en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.
Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson
synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet
valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa
montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä
Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin
kestänyt.
Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä
oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme
verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien
syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja
niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen
piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos
hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas
jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi
ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla
uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni
kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin.
Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani
saanut.
Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli
olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin
miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa,
kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen
ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista
tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme
Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine
tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan _Tengis-bajn_
solaa.
_Helmikuun 26 p:n_ yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden,
rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä.
Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. _Karakijan_ luona tulimme
ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa
astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut
vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa
(80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas,
kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat
uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään
peittämillä ja syvänteesen viettävillä.
Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat
kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot
vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa
menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän
vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia
maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja
sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja
suurenmoista luontoa.
Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli
niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen
pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko
laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen
reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi
tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn
hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin
niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös
työntämässä.
Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa
vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli
vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein
kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät
lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten
taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen
vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli
kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn
karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin
jurtti.
Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt.
Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua
ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja
sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä
kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.
Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna
läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli
paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä
jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli
lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen
poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva
porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas
aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.
Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, _Kara-kir_, joka ilman ja
tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin
merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen
polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa
voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki
kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan
ihaillen hurmaavata maisemaa.
Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa,
laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin
pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä
olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä
huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään,
petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja
lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat,
että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin
olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon
valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta
jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan
jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät
luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.
_Maaliskuun 4 p._ satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun
peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja
taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani,
tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi
sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat
etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos
jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin
syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein
kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.
Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet
laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.
Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit
ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja
näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa.
Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien
vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle
pohjalle.
Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa
kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu
hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän
aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse
enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on
taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin
pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä
paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.
Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein
syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, _Ak-Bajtalin_ poikki, tulemme
tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä
lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen
luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme
lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten
lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni
_Sajtseff_, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on
huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on
laitettu jurtti.
Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin
päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista,
tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin
yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää
komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on
kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle
kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla",
3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä
Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden
vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.
Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen.
Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien
vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen
kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna
ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja
vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton
tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään
Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö
ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun
upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää
että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla
pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti
koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.
Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat,
laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein
kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin
etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa,
mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on
posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.
Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat
kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki
seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä,
sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea
jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun
muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä
muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin,
minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.
* * * * *
_Huhtikuun 7 p._ läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten
upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi,
suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.
Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä
kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä.
Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla
minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen
ominaisuuksia.
Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei
kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren
huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui
jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli _Mus-tag-ata_,
Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä
korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen.
Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä
lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi _Pieni Kara-kul_, jonka
samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan
naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli
houkutteleva minut näille seuduille.
Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen
rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta
sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän
päällikkönsä, _Togdasin Bek_, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä
sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit
osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut
luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin,
_bajgan_, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa
neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan
ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen
111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana
ja muhkeana istui satulassa.
Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta
asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen
eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta,
sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja
vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat
heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli
kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle
lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun
aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat
minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja
tarjosivat "dastarkhania".
Lapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia
juoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä
vaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin,
että minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään
outoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he
puittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin
nurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän
luottamuksensa.
Kirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät
ystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän
jurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan
seudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen
kirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: "_siss iudi kirgiss
bo olldiniss_, nyt teistä on tullut kirgiisi".
Kirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli
matkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat
sitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä _Jolldashiksi_
(matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten
ratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat
koettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään
koira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme
kiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä
uskollisesti.
Minusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut
sen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja
niin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai
syödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki
ruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman
kauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä
parhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa,
herätti _Jolldash_ hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli
vähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli
ero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.
Jolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti
pahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia
leiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut
arkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme
aulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin
koirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja
vasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää
hätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.
Kun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi
siltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia,
jotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän
hullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä
ihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui
istuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen
vuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat
olivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.
4.