Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja
tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma
kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita
kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja
tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki
olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.
Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli,
kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole
rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai
kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: _tarantassia_,
nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai
kameelia.
Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista _Tashkentiin_
206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä
pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani -- kaksisataa
peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai
lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman
tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin
jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi
käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja
kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").
Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin
muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa
käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta
on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin,
järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle
heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla
niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin -- tarantassissa ei näet ole
istuinta eikä linjaaleja -- ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla
hevoset muuttaa.
Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin
ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää
saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja,
muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet
vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella
asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi.
Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken
sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on
viimein kokonaan oman onnensa nojassa.
Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja
lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen
sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin
siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19
vuorokautta yhtämittaa oleiltava.
Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen _buraani_
(lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut
lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot
ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni
tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita
usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä
matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit
pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta
hämärän tullen oli kaikki kunnossa.
Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui
iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme
jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja
tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin
taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta
lumivaippaa.
Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä
avautuu valtava, tasainen _Kirgiisien aro_. Tällä arolla asuu harvassa
kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan
siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat
ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat
tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa
_kamishiruoko_ läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin
hiekka-aavikoilla kasvaa _saksaoli_ takkuisina pehkoina, jotka monesti
ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria
kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä
kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa _äidissä_ (telttakylässä) tietää
varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja
matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.
Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan
ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden
rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä.
Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja,
"ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi
rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine
karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä;
siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000
lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella
tässä seudussa, pohjois-_Turgajssa_, vallitsee pureva pakkanen ja
tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit
silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan
tarhoissa ja ruokoaituuksissa.
Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä
kansaa. He rakastavat nimittää itseään _kaisakiksi_, urhoolliseksi ja
sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä,
jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä,
jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu
olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja,
joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta
ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan
hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.
He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät
vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä
kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa.
Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta
äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa
vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi
suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan
saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan
pallon muodon.
Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään.
Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät
uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen
elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa
kaikki.
Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään
vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun
pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden
asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin
valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen
yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin
pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa
teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli
aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella
untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.
Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko.
Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena
kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla.
Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä
hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei
ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka
tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja
jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua
purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa
minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön
varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on
puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo
väreilee yli kirgiisien kotimaan.
Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme _Kara-kumin_
(Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan
päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin
Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin
keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille,
missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän
vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin
saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä
kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita
ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia
särkkiä.
En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului
hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen
kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin
troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta
hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan
ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.
Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi
istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot
juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka
vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on
kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla
tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.
Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin
turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo
katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa
asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei
saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti
piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja
kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää
mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia
sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun
sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä
kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi
troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko.
Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon
ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien
ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa
pitkin.
Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain
jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka
oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä
kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin
asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi,
saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi
viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on
tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia,
sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi
mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat
ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne
pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta
ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi,
etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.
On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla.
Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä
pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla
ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia
vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja
tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja
vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain
sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman
päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän
koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.
Viimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät
harmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja
raunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1
p.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä
kirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä
tarantassiamme.
Iltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä
tunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta;
kaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja
kynttilät.
Mutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari
hankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi
minusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin
jo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien
pyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin
kadulle.
19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5
leveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111
jämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut
kuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt
seudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, --
lähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen -- ja nyt joutunut maahan,
missä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona
oleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.
3.