(LINES)
Missä liesi hajoo,
ei lämpöä siitä saa.
Päivä, jok’ aaltoon vajoo,
valon mailta sammuttaa.
Kun luutun kielet laukee,
sävel kuoleva särähtää.
Miss’ ei huulet enään aukee,
sanat rakkaat unhoon jää.
Siin’ ei vaikene mieli
eikä puhkee lauluihin,
miss’ on mykkänä kieli
ja ääneti sydänkin —
suru laulaa vain, raunion vahti,
kuin tuuli vaikerois
tai kuohujen murhetahti
merimiehen haudalla sois.
Sydänliitossa lempi karkaa
lujast’ ensin ja heikkoon jää,
ja pesää liian arkaa
ilot menneet nyt myrkyttää.
Oi lempi, kielsitkö ehtos,
kun pysyväistä hait,
mut hauraimmasta kehtos
ja kotis ja paaris sait?
Siell’ intohimot heittää
sua myrskyssä tuutien,
sinut järjen iva peittää
kuin kuura talvinen.
Pesästäs lahoo orret,
pian ei kotkankotias näy,
ihoos pistävät pilkan korret
ja lehdet putoo ja viima käy.