(ODE TO THE WEST WIND)
1
Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima,
jonk’ eestä lentää lehdet kuollehet
kuin pakenevat haamut, parvi huima,
kellervät, tummat, taudinpunaiset
ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat
ja talven peittoon saatat siemenet,
miss’ ohi kylmäin niiden piillä annat
siks kunnes haudoissaan ne elon saa,
kun sinertävät kevättaivaan rannat,
kun suven soitto maassa humajaa
ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua
ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, —
sa, jonka teill’ on käsky lakastua,
tuhooja, tallettaja, kuule mua!
2
Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat
sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet,
syysvaaleet, irralliset vaeltajat,
salaman enteet, sateen airueet,
jotk’ yli suuren sinen aaltoilevat
kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, —
tuoll' ulapallas rannat tummenevat
ja alkumerkit myrskyn ankaran
sen suortuvissa hiljaa suhisevat!
Sa surulaulu ajan katoovan,
jonk’ yli haudan holvittaa tää yö
sen kattain pimentoon ja usvahan, —
ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ,
kun sade, salama ja rakeet lyö!
3
Sa, joka unelmista herätit
sinisen Välimeren kirkkaat veet
ja rikki puhalsit sen kristallit
suvisen Bajaen suussa kareilleet,
pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan,
vuossatain päivät veessä päilyneet
ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, —
näyt liian kauniit saada sanoihin!
Sa, joka murrat valtameren pinnan,
sa, joka nostat vuoriks Atlantin,
niin että laaksot syvään lymyää
ja puut ja lehvät pohjalietteenkin
Sun ääntäs pelästyen säpsähtää
Ja kauhun jäykkään kangistukseen jää!
4
Jos oisin kuollut lehti saatossas
tai pilvi, jota kiidätät sä pois,
tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas
ja innoittamas, vaikk’ en vapaa ois
kuin oot sa, yli kaiken kahleeton —
tai jos vain lapsuustanhuvilta vois
kohota kanssas taivaslentohon
kuin silloin, kun ei silmä epäillyt
sen täyttymystä — niin ei kaipion
ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt!
Vie aallon, lehden, pilven tietä minut!
Elämä on mun veriin viiltänyt
Ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut,
Jok’ omaks kaltaisekseen tunsi sinut!
5
Tee minut lyyrakses kuin metsän puut!
Jos putoovatkin lehteni, ma soin,
ja kohisten kuin kanteleesi muut
ma syvän, syksyäänen antaa voin,
surujen kaunistaman. Ole sa
mun oma myrskyhenken’, ohjatoin!
Vie aatosten! sirut, hajoita
ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin
elämän alkajiksi tuhkasta!
Ja mitä lauloin säkein hehkuvin,
jotk’ yhä huulillani värisevät,
sen kanna kipunat maan äärihin
Ja niille ennusta, jotk’ epäilevät:
Jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät!