(INVOCATION TO MISERY)
Tule, istu rinnallen,
kurjuus surupukuinen!
Hahmos, kainon morsion,
vaikka mykkä, lohduton,
jumalaisen ylväs on!
Tule, istu rinnalleni
Vaikk’ oon nähdä murheinen,
onnellisemp’ oon kuin sa,
jonka otsa ihana
kantaa tuskan kruunua.
Olethan jo tuttavani,
monta vuotta majassani
elit siskonani jo.
Vielä meill’ on tuokio —
vuosiksi se tulleeko?
Kohtalomme okainen
kantakaamme parhaiten.
Jos lempi elää ilotta,
rakastakaamme kivulla
paratiisin toivossa.
Tule onnen haaveiluun
ruohikkoon jo leikattuun!
Heinäsirkan soitto on
hilpeä ja suruton
keskell’ elon aution!
Lehvät teltaksemme taipuu,
käsivarteeni pääs vaipuu.
Äänet, tuoksut — suruisat
syksyn eellä — tuutivat
uneen silmät raukeat.
Lemmen, joka suoniis hyytyy,
huules piilottamaan tyytyy!
Poskellas on kyyneliä —
voisko jäissä läikehtiä
maininkeja lämpimiä?
Suukkos tunnen kylmäksi,
käsi, joka kaulaani
kiertyy, mua väristää,
kasvoilleni painuu pää
niinkuin lyijy, niinkuin jää.
Joutuos häävuoteeseen!
Haudansyvään pimeyteen
rakkautemme katetaan
rauhaan jakamattomaan
unhon vaate peittonaan.
Syömen’ syleiltäväks tarjoon
kunnes varjo yhtyy varjoon
upottaen kauhun maan
niinkuin usvaan harmajaan,
uneen, jok’ ei lopukaan.
Siellä, itkun takana,
näämme unta ilosta,
niinkuin itse onnikin
usein kurjuus-unelmin
eksyy surun laaksoihin.
Kylliks ilon pitohon
meille maiset varjot on,
niinkuin pilvet juostessaan
ohi kuun yömatkallaan
saavat koirat haukkumaan.
Maa ja maailma on jo
niinkuin narrijoukkio
näyttämöllä häälyvä.
Kaikk’ on pelkkää ilvettä —
missä lienen? — miss’ oot sä?
1819