(STANZAS, WRITTEN IN DEJECTION, NEAR NAPLES)
On lämmin, päivä kirkas on
ja aallot juoksee kimmeltäin
ja sininen ja aineeton
on silta etäisyyteen päin.
Maan tainten juuri herääväin
on hetki kevyt hengittää.
Ei missään sula äänet näin,
tääll’ elon melu häviää
ja sama lauha sointu vain ja ilo jää.
Nään kuinka syvyys vihertää
ja kuink’ on laajat salit sen,
tuoss’ aallot rantaan tyrskyää
kuin tähtikuurot välkkyen
ja meren sävel tasainen
soi iäisyyden tahdissa
ja soluu läpi sydämen
kuin virta — kuinka suloista,
jos toinen sydän sykkis tässä rinnalla!
Vaan toivoa ma löydä en,
en mielen rauhaa, rattoa,
en tyytymystä viisasten,
jok’ antaa hengen kirkkaana
maan varjoist’ ylös kohota.
On onnen aika, lemmen kevät,
on voiman päivät toisilla,
jotk’ elävät ja hymyilevät, —
mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.
Mut tääll’ on epätoivokin
kuin suvituuli leppeä.
Nyt lapsen lailla tahtoisin
täss’ itkeneenä levätä
ja tuta, kuinka elämä
ja murheet hiipis hiljaa pois
ja kuolon käsi viileenä
mua hyväilis, ja meri sois —
se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.
Ehk’ itkis joku mua, kuin tätä
ma suren päivää jälkeenpäin,
jot’ elon autius, syömen hätä
mun suuni kautta soimaa näin.
Ehk’ itkis joku — koska jäin
ma rakkaudetta — hartaammasti
kuin hurmaa päiväin lähteväin,
jotk’ ihailtuina iltaan asti
viel’ loistelevat muistoissakin valoisasti.