HYMNI SISÄISELLE KAUNEUDELLE

(HYMN TO INTELLECTUAL BEAUTY)

Keskellä maisen elon liikkuu täällä

kuin outo aave vaiheill’ ihmisten,

niin häälyvä ja hentosiipinen

kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä

tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä,

ja kenen luo se lehahtaa,

sen, sielu ja sen kasvot saa

pian katoavan herkän hohtehen,

jonk’ ihanuus jää muistihin

kuin kevätyön, kuin musiikin, —

ei sulo vain, vaan taika tuo,

jok’ ihmeellisin voimin vetää luo.

Kauneuden henki, joka pyhyytes

suot kaikkeen kajastaa, mit’ aatoksiin

tai muotoon innoitat — miks häilyt niin?

Miks yhä meiltä pois viet antimes

vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes?

Miks aurinko ei ainiaaksi

tee sateenkaartaan metsän taaksi,

miks häipyy se, jost’ äsken iloittiin,

miks syntymää ja kuolemaa

yö päiväin yli varjoaa,

miks lempeä ja vihaa lie

ja toivoa ja tuskaa elon tie?

Vaikk’ kauan kysyneet on viisaimmat,

ei vastannut oo ylhäält’ ääni mikään.

Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään

on taivaat, henget, itse jumalat —

sanoja vain, kuink’ armaina ne viettelikään —

ja kaikki mitä kantaa maa

on muuttuvaa ja katoovaa.

Sä yksin suot — kun usvan kirkastat

tai yhdyt tuulen huminaan

yön sordiinia soittamaan

tai kudot aallot kuutamoon —

totes ja tenhos harhain vaihteloon.

Kuin pilvi, joka pian kiitää pois,

niin lempi, toivo, itsetunto on.

Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton,

joll’ ihanuutes seura luonaan ois,

jok’ elonvettäis, jalo henki, aina jois.

Sä, joka katseet lempiväin

viet kaivattuihin silmiin päin,

jok’ annat aatokselle ravinnon

kuin varjot liekin virvoittaa, —

jää vielä, ettei kammon maa

ja elo tää ja hauta harmaa

jäis yksin siksi, mik’ on varmaa!

Kun lapsena mä aaveit’ etsien

hain rauniot ja hiivin mykät huoneet,

niin selvityst’ ei henget mulle suoneet,

ja tumma metsä, tähtiloisteinen,

vait oli vain, kun haastoin haltioita sen.

Mut kerran, syvin miettehin

kun elon teitä tutkailin —

juur’ oli kevättuulet sanomansa tuoneet

herätä taasen maan ja puun

kukkatuoksuun, lauleluun —

niin äkkiä sun hahmos näin

ja riemust’ autuaana etees jäin.

Ma silloin vannoin palvella sua vain

ja sulle elää — enkö tehnyt niin?

Viel’ öin ja päivin puhkeen kyyneliin

ja sydämeni lyö, kun innossain

nään samat harhanäyt, joit’ ajoin takaa ain’,

paloinpa maisiin iloihin

tai tähtein taakse tapailin.

Ne tietää, että uniin kauneimpiin

toi kuteet toivo riemukas,

ett’ otat pois, oi valtias,

maailman yön ja orjuuden,

ja mit’ ei sanat kuvaa, annat sen!

Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus

ja rauha syventyy, niin syksykin

on sees, sen taivas siintää puhtaammin

ja laajempana aukee avaruus

kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus!

Niin anna voimas, jonka sain

kuin sateen nuoruusvuosinain,

kun tahdotonna jotain janosin,

täst’ edespäin mua johdattaa

syystyveneen, miss’ aukeaa

sun valos kirkastama tie,

jok’ yhteytees, pois itsestäin mun vie!

1817

Shelleyn runoja · 第 9 / 28 题