(HYMN TO INTELLECTUAL BEAUTY)
Keskellä maisen elon liikkuu täällä
kuin outo aave vaiheill’ ihmisten,
niin häälyvä ja hentosiipinen
kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä
tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä,
ja kenen luo se lehahtaa,
sen, sielu ja sen kasvot saa
pian katoavan herkän hohtehen,
jonk’ ihanuus jää muistihin
kuin kevätyön, kuin musiikin, —
ei sulo vain, vaan taika tuo,
jok’ ihmeellisin voimin vetää luo.
Kauneuden henki, joka pyhyytes
suot kaikkeen kajastaa, mit’ aatoksiin
tai muotoon innoitat — miks häilyt niin?
Miks yhä meiltä pois viet antimes
vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes?
Miks aurinko ei ainiaaksi
tee sateenkaartaan metsän taaksi,
miks häipyy se, jost’ äsken iloittiin,
miks syntymää ja kuolemaa
yö päiväin yli varjoaa,
miks lempeä ja vihaa lie
ja toivoa ja tuskaa elon tie?
Vaikk’ kauan kysyneet on viisaimmat,
ei vastannut oo ylhäält’ ääni mikään.
Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään
on taivaat, henget, itse jumalat —
sanoja vain, kuink’ armaina ne viettelikään —
ja kaikki mitä kantaa maa
on muuttuvaa ja katoovaa.
Sä yksin suot — kun usvan kirkastat
tai yhdyt tuulen huminaan
yön sordiinia soittamaan
tai kudot aallot kuutamoon —
totes ja tenhos harhain vaihteloon.
Kuin pilvi, joka pian kiitää pois,
niin lempi, toivo, itsetunto on.
Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton,
joll’ ihanuutes seura luonaan ois,
jok’ elonvettäis, jalo henki, aina jois.
Sä, joka katseet lempiväin
viet kaivattuihin silmiin päin,
jok’ annat aatokselle ravinnon
kuin varjot liekin virvoittaa, —
jää vielä, ettei kammon maa
ja elo tää ja hauta harmaa
jäis yksin siksi, mik’ on varmaa!
Kun lapsena mä aaveit’ etsien
hain rauniot ja hiivin mykät huoneet,
niin selvityst’ ei henget mulle suoneet,
ja tumma metsä, tähtiloisteinen,
vait oli vain, kun haastoin haltioita sen.
Mut kerran, syvin miettehin
kun elon teitä tutkailin —
juur’ oli kevättuulet sanomansa tuoneet
herätä taasen maan ja puun
kukkatuoksuun, lauleluun —
niin äkkiä sun hahmos näin
ja riemust’ autuaana etees jäin.
Ma silloin vannoin palvella sua vain
ja sulle elää — enkö tehnyt niin?
Viel’ öin ja päivin puhkeen kyyneliin
ja sydämeni lyö, kun innossain
nään samat harhanäyt, joit’ ajoin takaa ain’,
paloinpa maisiin iloihin
tai tähtein taakse tapailin.
Ne tietää, että uniin kauneimpiin
toi kuteet toivo riemukas,
ett’ otat pois, oi valtias,
maailman yön ja orjuuden,
ja mit’ ei sanat kuvaa, annat sen!
Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus
ja rauha syventyy, niin syksykin
on sees, sen taivas siintää puhtaammin
ja laajempana aukee avaruus
kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus!
Niin anna voimas, jonka sain
kuin sateen nuoruusvuosinain,
kun tahdotonna jotain janosin,
täst’ edespäin mua johdattaa
syystyveneen, miss’ aukeaa
sun valos kirkastama tie,
jok’ yhteytees, pois itsestäin mun vie!
1817