(ALASTOR, OR THE SPIRIT OF SOLITUDE)
Maa, meri, ilma, kalliit veljeni!
Jos suurelt’ äidiltämme imin jotain
niin harrasta ja totta, että voin
tajuta rakkautenne lahjat runsaat
ja palkita ne, — jos oon antaunut
kasteiseen aamuun, keskipäivän tuoksuun
ja illan loistoon laskuss’ auringon
ja tähtiöiden soivaan hiljaisuuteen, —
jos syksyn huokaus puissa kuolleissa
ja lumiviitat vaarain hartioilla
jäähelmin kirjaellut hurmas mua
tai kenttäin värisevä hekuma,
kun keväält’ ensi suudelmansa sai ne, —
jos lintua, maan matelijaa, kukkaa
en tieten loukannut, vaan rakastin
ja hellin läheisinä, — sietäkää
tää ylistys ja suokaa vieläkin
mun pitää suosionne osanani!
Maailman äiti, äärettömän alku,
puhalla henkes lauluun, jonka luon!
Sua vain on rakkauteni seurannut,
sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes
ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas
mun sielunsilmän’ aina luotaavat.
Niin yövyin yksin ruumishuoneisiinkin,
miss’ itse kuolo viepi kirjaan voitot
suit’ ottamansa, sieltä toivoen
tuon janon tyydytystä, joka etsii
hellittämättä sua ja mit’ on sun,
ja uskoin että haamut, sanantuojas,
kun vannottaisin niitä, selon antais,
mit’ oomme me. Niin hetkin hiljaisin,
kun äänettömyys itse puhkee ääniin,
ma haltioituna kuin alkemisti,
jok’ elon uhraa epävarmaan toivoon,
oon sekoittanut juhlalliset sanat,
kysyvät katseet rakkauteen ja intoon
ja viattoman mielen kyyneliin,
niin luullen loihtineeni taikavoiman,
jok’ innoittais yön töistäs kertomaan.
Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan
sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat
jo unet, joita sanoiksi en saa,
hämärän näyt ja päiväin arvoitukset
mua seuranneet. Nyt varron liikkumatta
ja ääneti kuin unhoitettu lyyra,
jo ajat yksinänsä riippunut
hylätyn, jylhän templin holvikossa,
sun henkäystäs, suuri äiti — suo
mun olla tulkki tuulen huminan
ja metsien ja meren rytmin, soida
elävän luonnon äänet, hymnit yön
ja päivän, sykkeet ihmissydämen.
1816